Aika ajoin tunnistan itsessäni ikävän piirteen: olen turhanmarmattaja. Tilasin nettikaupasta ruokaa ja ostoksia purkaessani huomasin harmikseni, että tilaamani ananassäilykepurkki oli lommolla. Asia kismitti, koska vaikka rahallinen harmi ei ollut iso, piti nähdä kuitenkin vaivaa, tehdä reklamaatio, kuvata purkki ja kirjoittaa saatekirje. Ensiharmin jälkeen alkoi naurattaa: eipä ole elämässä suuria murheita, jos harmit voi laskea osumaa saaneissa säilykepurkeissa. Yksi työssäni tapaamistani rintasyövän läpikäyneistä kuvasi taannoin samaa asiaa ytimekkäämmin: ”En enää jaksa ihmisiä, jotka valittavat katkenneesta kynnestä.”

Tosiasiahan on, että ei tästä maanpäällisestä vaelluksesta kukaan – ei ananaspurkki eikä ihminen – selviä kokonaan lommoitta. Niinpä niinä hetkinä, kun kolhiintunut säilykepurkki on suurin murhe, voi todellakin olla elämäänsä varsin tyytyväinen. Kiittää siitä, että lommot ovat alumiinissa, eikä oman tai läheisen kehossa tai mielessä.

Hölmöharmeihin minulla onkin onneksi olemassa hyvä vastalääke: Työni, jossa käyn ihmisten kanssa päivittäin läpi ihan oikeita elämän kriisejä. Elämän ja kuoleman kysymyksiä, eksistentiaalista tuskaa, todellista huolta omasta tai läheisen terveydestä.

Olen myös huomannut yhden monia syöpään sairastuneita yhdistävän asian. Kun elämässä on kohdannut ison S:n, aika moni pienemmän s:n asia muuttuu kertaheitolla pikkiriikkiseksi. Toisaalta moni on myös, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, antanut itselleen luvan olla myös vaativa. Syövän sairastanut ystäväni kertoo käyttävänsä ”S-etukorttia” häikäilemättä hyväkseen. On ollut tervettä huomata, että aina ei ole pakko jaksaa venyä. Joskus 20 tai 30 prosenttia riittää oikein hyvin, ja toisaalta joskus sen 100 prosenttia voi antaa ihan itselleen huonoa omaatuntoa tuntematta.

Ja toisaalta, on tervettä myös huomata, että sairastuneella oikeus myös vaatia itselleen asioita: parempaa hoitoa, osaavampaa kohtaamista.

Netissä kiertävä näyttelijä Jack Nicholsonin räjähtäneeseen olemukseen liitetty ”The less I give a fuck, the happier I’ll be” (kauniisti kääntäen ”mitä vähemmän välitän, sitä onnellisempi olen”) -lausahdus tulee eläväksi todellisuudeksi kun on joutunut käymään läpi ihan oikeita, elämän isoja vastoinkäymisiä.

Jos tekopirteä ”syöpätaistelija” -puhe kuulostaa itsestäsi vieraalta, et ole yksin. Monelle taistelusanasto on jopa loukkaavaa. Paraneminen kun ei ole vain omasta tahdosta kiinni. Jos olisi, kuka koskaan kuolisi syöpään? Mutta zero fucks given -asenne voi olla toimiva keino selviytyä uusista vastoinkäymisistä. Omalla asenteellasi et voi syöpää parantaa, mutta voit selviytyä elämässä eteenpäin vähän kevyemmin askelin. Joskus on lupa välittää vain itsestään ja kiinnostua vain siitä, mikä juuri tässä hetkessä tuntuu hyvältä. Välittää ja kiinnostua; valittaa ja olla tyhjästä huolissaan ehtii kyllä varmasti sitten taas myöhemmin.

Tiina Huhtanen

Tiina Huhtanen on Rintasyöpäyhdistys – Europa Donna Finland ry:n sairaanhoitaja ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori. Aikaisemmalta koulutukseltaan hän on pappi ja teologian tohtori.

Ajankohtaista

Zero f*cks given

Moni syöpään sairastunut on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään antanut itselleen luvan olla myös vaativa.

Lue lisää →

Vastaa vertaistukiryhmien palautekyselyyn!

Oletko osallistunut kasvokkain tai Teamissa kokoontuvaan vertaistukiryhmäämme tämän vuoden aikana? Kuulemme mielellämme palautteesi ryhmän tapaamisiin liittyen.

Lue lisää →

Toipuminen ei tarkoita paluuta entiseen

Kun vakavan sairauden, kuten rintasyövän, hoitopolku jää taakse, ympäriltä alkaa kuulua odotuksia: nyt kaikki on hyvin, nyt voit palata normaaliin, nyt elämä jatkuu entisellään. Nämä lauseet […]

Lue lisää →