Pysäkillä

Nuorena ajattelin, että se on kunnon ihminen, joka on ahkera, nopea ja tehokas vastuunkantaja. Kukaan ei vaan opettanut, että ei kaikkea vastuuta tarvitse itse kantaa, että toisiltakin voi jotakin odottaa. En oppinut delegoimaan, enkä oikein pyytämään apuakaan. ”Parempi tehdä itse, niin tulee kunnolla tehdyksi.”

Toisten huomioiminen oli elämäntehtävä ja näin jälkikäteen tunnistan itsessäni lähes ”pakkoauttajan”, joka muka aina tiesi miten auttaa toisia, vaikkeivat he sitä pyytäneetkään. Olen varmasti ollut aika rasittava ihminen joillekin. Tein asiat niin, kuin ne ”ruukataan” tehdä. Elämässä on säännöt, joiden mukaan toimitaan oikein. En pysähtynyt miettimään onko näin. Kun joku jotain pyysi tekemään, niin kyllä tein. En osannut tehdä rajoja. En osannut miettiä haluanko edes niin tehdä.

Nuoruuteni ja ensimmäisen avioliittoni ajan kulutin tekemällä ”oikein” ja miettimällä mikseivät muut tee niin, kuin pitäisi. Vaikka suoritin elämää kunnolla, silti tuli ero ja sen jälkeen liuta isojakin vastoinkäymisiä.

Minä varmaankin tarvitsin ne kaikki? Elämä opetti miettimään sitä, miten ja miksi toimin itse niin, kuin toimin? Elämä antoi lahjaksi uuden mahdollisuuden rakkauteen, uuden puolison myötä. Elämä antoi minulle sen peilin, jota todella tarvitsin elämäni avartamiseen ja uusien vaihtoehtojen oivaltamiseen.

Siitä alkaen olen opetellut omannäköistä elämääni. Olen ilolla huomannut, että minullakin on elämässäni itse luomani rajat, joita ei kukaan saa rikkoa ainakaan ilman seuraamuksia. Minun myös kuuluu määritellä ja miettiä ne ihan itse. Ennen luulin, että nopeus, tehokkuus ja vauhti ovat aina hyviä juttuja. Aloin ymmärtämään, että hitaus on valttia. Nopeassa elämässä ei ehdi miettiä, mitä mieltä asioista on. Ei ehdi miettiä mitä tuntee, miten tuntee, minkä vuoksi niin tuntee tai kokee.

Olen koko tähänastisten elämänkokemusteni summa ja kannan oppimaani ja oppimattomuuttani aina mukanani.

Pari vuotta sitten sairastuin rintasyöpään. Aikaisemmin, suorittajaihmisenä olisin kapinoinut sitä vastaan miettimällä, miksi se tuli juuri minulle. Olisin surrut sen aiheuttamaa pakollista pysähtymistä. Olisinko edes osannut pysähtyä? En tiedä vastausta. Luonteeni mukaisesti olisin luultavasti yrittänyt suorittaa sen pois mielestäni. Niin ehkä osittain teinkin? Aluksi olin shokissa ja kävin läpi kaikki surutyön vaiheet järkyttävine pelontunteineen. Nyt olen iloinen siitä, että uskalsin kohdata nuo tunteet. Aikaisemmat elämänkokemukseni olivat jo opettaneet minua siihen, että uskalsin pysähtyä. Vaihtoehtoja ei kyllä oikeastaan ollut. Ehkäpä vain aluksi luulin niin.

Syöpähoitojen jälkeen alkoi lääkitys. Alkoivat nivelkivut ja niveljäykkyydet. Pitkälle edennyt alaselän rappeuma alkoi oireilla selän jäykkyytenä ja kipuna. Oikea käsi alkoi turvota. Oikean käden sormet alkoivat jäykistyä ja särkeä jatkuvasti. Oli pakko pysähtyä kunnolla. Hain ja sain apua. Fysiatrin vastaanotoilla kului aikaa ja lopulta lääke vaihdettiin toiseen valmisteeseen. Välillä helpotti, mutta oireet palasivat. Nukkuminen oli pätkittäistä ja muutenkin hankalaa. Masensi ja mieli oli todella apea. Maailman yleinen tilanne koronan vuoksi masensi lisää. Mietin mitä työtä voisin ja jaksaisin tehdä, kun pelkkä sängystä nousu oli tuskaa monellakin tapaa. Oikean jalan hermovaurio alkoi oikkuilla tekemällä jalan turraksi. Siinä minä sitten olin, menevä ja tekevä ihminen, täysin ymmälläni, kuusikymmentävuotiaana kuin kahdeksankymppisen kropassa.

Yllättäen lääkäri ehdotti työkyvyttömyyseläkettä. Se tuntui kaukaiselta asialta, mutta siitä tehtiin paperit. 23.12. klo 20.00 satuin lukemaan sähköpostia, jossa ilmoitettiin myönteinen eläkepäätös. En tiennyt mitä oikein tunsin. Jäisinkö nyt pysäkille kaikista entisistä asioista. Yhtäkkiä oli lupa olla. Muutaman päivän jälkeen tuli helpottunut olo tuosta uskomattomasta joululahjasta. Oli jälleen aikaa pysähtyä. Oli aika hyväksyä itseni sellaisena ihmisenä, jolla ei ole kiire, eikä kalenteri täynnä tärkeitä menoja. Oli aika kunnolla miettiä, mikä on ihmisarvoni, kun en olekaan enää tuottavien luokkaan kuuluva. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden opit piti karsia mielestä. Minun piti löytää oma arvoni minusta itsestäni, kenestäkään tai mistään asiasta piittaamatta. Sain miettiä itseäni rauhassa. Mitä löysin? Löysin ihan mukiinmenevän kivan naisen, joka löytää itsestään uusia asioita. Löysin naisen, joka haluaa juoda kahvinsa vain siitä tietystä mukista, ilman kiirettä, nukuttuaan aamulla niin pitkään kuin haluaa. Löysin naisen, joka osaa olla hiljaa, kuunnella muitakin. Löysin naisen, joka on itselleen armollinen, eikä odota sitä toisilta. Löysin iloa ja uusia mahdollisuuksia. Nykyään mietin sellaisia sananlaskuja, kuin ”hiljaa hyvä tulee” ja ”tee yksi ihminen onnelliseksi joka päivä, vaikka se olisit sinä itse”.

Pysäkillä on yllättäen hyvä olla.

Tämän tekstin kirjoitti Kristiina Ketola-Orava, joka on kuusikymppinen tuore eläkeläinen. Hän asuu rakkaan miehensä kanssa kahden Oulussa. Kristiina tykkää lukea, kirjoittaa, ihailla lapsiaan sekä lapsenlapsiaan. Hän opettelee virkkausta ja tekemättä olemista. Kristiina iloitsee arjesta ja lisääntyvän valon määrästä kesää odottaen, sekä nauttien kotoilusta.