15 vuotta myöhemmin

Tämä runo syntyi 15 vuotta oman syöpämatkani jälkeen. Vieläkin, vaikka olen jo lopettanut vapaaehtoistyöt rintasyöpäsisarien joukossa, minulle soitetaan ja pyydetään vertaistukea. Joku aika sitten minulle soitti hätääntynyt nainen. Oli saanut numeron sisareltaan. Hän oli jo käynyt hoidot läpi pari vuotta aikaisemmin, ja nyt kontrollissa oli löytynyt jotain. Hätä oli suuri. Keskustelimme pitkään, ja lääkärikäynnin jälkeen hän soitti iloisena – se oli vain rasvakertymä. Iloitsimme yhdessä – tuo minulle tuntematon ja minä – sisareni kuitenkin.

Tuo soitto toi jotenkin oman syöpätarinani mieleen ja siitä syntyi tämä runo.

Syöpä

Mua työnnetään sairaalan sängyllä,
sanoin tohtorille ”kyllä”.
Pian mä nukun, tietämättä mitään,
saan painua pimeään.

Kun herään oon rinnaton, mut elossa,
jatkan matkaa kuitenkin pelossa.
Pian se alkaa murkyn tiputus suoneen
pyörin tuskissain, uskoen tuoneen.

Aika kuluu, olen haavoittuva ja rujo
musta vahvasta naisesta, tulikin ujo.
Kalju kiiltää, en sitä peittoon saa,
yritän, vaikka perukki päätäni satuttaa.

Myrkyt ohi on, alkaa sädetys
tuo sekuntien polttava siedätys.
Viisi viikkoa ravaan mä säteillä,
koetan peittää paloalueen räteillä.

Hoidot ohi on, nytkö mä terve oon?
Minut siirretään kontrollijonoon.
Ennen seuraavaa käyntiä tunnen mä pelon
Vielä jatkuuko tää, vai saanko mä elon.

Viisi pitkää vuotta sun kanssasi elin
sulle haluan kääntää nyt itseni selin.
Lääke katala multa kaikki vei halut,
unohtui rakastelu, ja rakkauden kalut.

Tämä matka hankala unohtaa on,
ja outoa, on mieli myös haluton.
Syöpä piru se aina olalla nauraa,
ja häiritsee normaalin elämän auraa.