Minun tarinani: Kaisa-Leena

Diagnoosi: T1cN0 gradus II duktaalinen karsinooma, joka on vahvasti hormonireseptoripositiivinen, HER-2-positiivinen ja Ki-67 keskikorkea.

Hoitoprosessi

Rintasyöpädiagnoosin sain elokuussa 2009. Olin jo vuoden ajan tuntenut outoa, selittämätöntä oloa ja pienen kyhmyn rinnassani. Laihduin ja nukuin huonosti, mutta kuvittelin kaiken johtuvan työstressistä ja elämäntilanteesta ruuhkavuosina. Kyhmyäkin työterveyslääkäri oli pitänyt rustonpäänä. Kun vihdoin hakeuduin uudelleen lääkäriin, asiat etenivät nopeasti. Sain kiireellisen lähetteen.

Minulle tehtiin osapoisto ja sen aikaisen tavan mukaisesti kaikkien kainalon imusolmukkeiden poisto syyskuussa 2009. Syöpä ei ollut onneksi ehtinyt levitä, mutta lokakuussa minulle kuitenkiin jouduttiin tehdä kokopoisto vähäisen marginaalin takia. Olin tuolloin erittäin hoikka ja kasvain, joka oli läpimitaltaan 1,4 cm, oli aivan kiinni rintakehässäni. Leikkausten jälkeen aloitettiin solunsalpaajahoidot. Yleiskuntoni mahdollisti työskentelyn hoitojen aikana, mutta joulun aikaan 2009 vastustuskykyni heikkeni niin pahoin, että joudun sairaalahoitoon. Samassa yhteydessä siirryttiin Xeloda-Taxotere ja Taxotere lääkityksestä FEC-lääkitykseen. Lisäksi sain Herceptin hoitoa yhteensä yhdeksän kertaa. Näiden hoitojen päätyttyä maaliskuussa 2009 aloitin Tamofen hoidon, joka jatkui 9,5 vuotta vuoteen 2019.

Pääsin hoitoon nopeasti ja sain kaikki hoidot Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa. Korjausleikkauksia tehtiin usealla toimenpiteellä 2013 ja uusi rinta rakennettiin selästä LD-kielekkeellä. Muuttaessani Vaasaan 2016 siirryin Vaasan keskussairaalaan vuosikontrolleihin. Kävin joka vuosi myös erikoissairaanhoidossa gynekologilla. BRCA tehtiin 2018, negatiivinen sekä uudelleen muuttaessani TAYSin alueelle vuonna 2022, edelleen negatiivinen.

Haasteet hoitopolulla

Olin yksinäinen sairauteni kanssa. Ikäisiäni rintasyöpäpotilaita en tuntenut tai tiennyt, eikä sosiaalinen media auttanut. En halunnut lähteä ruotimaan sairauttani ikäihmisten seuraan eikä puolisokaan innostunut kuntoutuksesta. Koin saavani vähän tukea ja apua hoitohenkilökunnalta. Vasta 2016 minua alkoi Vaasassa hoitamaan onkologi, joka sanoitti oireeni johtuviksi Tamofenista. Sinnittelin lääkkeen kanssa lopulta 9,5 vuotta ja luovuin lääkkeestä omasta tahdostani hiukan ennen 10 vuoden suunniteltua aikaa.

Voimaa ammensin

Liikunnasta, hevosesta, ystävistä, työstä ja perheestä. Minulla oli upea esimies, joka antoi mahdollisuuden olla työssä ja toisaalta huilata tarvittaessa. Olin avoin sairaudestani, mutta edes kaikki lääkärit eivät tunnistaneet minun olevan hoitopolulla. Luin Kristiina Heleniuksen kirjan Mikä maa, mikä syöpä ja se antoi minulle uskoa, että voin parantua.

Näin syöpä muutti minua

Opin aistimaan paremmin heikkoja hetkiä myös muilla. Esimiestyössä kokemukseni on ollut suuri voimavara; se pehmitti minua ja antaa toisenlaista perspektiiviä elämään. Ihan pienistä asioista en jaksa hermostua tai valittaa, mutta tunnistan tunteita paremmin toisissa ihmisissä ja tiedostan myös, että jokaisen voimavarat ovat erilaiset.

Otin itseäni niskasta kiinni liikunnassa. Juoksin elämäni ensimmäisen maratonin täyttäessäni 42 vuotta ja sen jälkeen juoksin niitä muutamia lisää. Ajattelen, että jos sairastun uudelleen, olen ainakin hyvässä kunnossa.

Hiusten värjäämisen lopetin aluksi kokonaan ja sittemmin niitä on vain raidoitettu. Alkoholista luovuin pitkään kokonaan. Keskityn olennaiseen ja teen vai niitä asioita, jotka tuottavat minulle iloa.

Minä tänään

Olen onnellinen elämässäni. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa, ovat omillaan ja asun puolison kanssa kahdestaan. Minulla on nyt aikaa itselleni vaativan työni ohella. Elämä on hyvää ja koen olevani vahvoilla. Olen siirtynyt aktiivisesta jääkiekkoäidistä ravinaiseksi. Nyt saan tehdä sitä, mitä itse haluan ja minulle se on pitkälti raviurheilu ja omien hevosteni kanssa puuhailu. Lisäksi seuraan aktiivisesti aikuistuneiden poikieni peliuraa. Rintasyöpäyhdistys Europa Donna ry:n hallituksessa aloitin 2021.

Mottoni

Tärkeintä ei ole voitto, vaan taistelu.