Vanhemman huolen rinnalle mahtuu myös toivo
Olen Emma, opintojeni loppusuoralla oleva sairaanhoitajaopiskelija ja Rintasyöpäyhdistyksen läheisvertaistukija. Äitini menehtyi levinneeseen rintasyöpään 11 vuotta sitten ollessani 16-vuotias. Muutamia vuosia sitten minussa heräsi halu tarjota syöpämatkalla olevien naisten läheisille jotakin mistä itse jäin paitsi: vertaisuutta. Tunnetta, että joku ymmärtää ja jakaa oman kokemuksen.
Verkkovertaisilloissa olen saanut tavata syöpään sairastuneiden omaisia ja ystäviä, joita kaikkia yhdistää sama itseäni syvästi liikuttava ajatus: kuinka voin seistä läheiseni rinnalla parhaalla mahdollisella tavalla. Myös läheisten kokema rakkaus on vahvasti läsnä.
Rintasyöpäyhdistyksessä suorittamani työharjoittelun myötä olen päässyt sairastuneiden omakohtaisten tarinoiden kautta oppimaan, millaisia ajatuksia sairastuminen herättää. Eräs toistuva teema on huoli lasten pärjäämisestä. Meitä terveydenhuollon ammattilaisia kehotetaan muistuttamaan vakavasti sairastuneita lasten resilienssistä ja kyvystä selviytyä vaikeista asioista.
Vaikka huoli on todellinen, usein lapset ja nuoret selviytyvät hyvin. Omakohtaisesta kokemuksestani voin yhtyä tähän ajatukseen. Äitini menehtyminen oli ja on edelleen tähänastisen elämäni suurin suru, joka on jättänyt monia jälkiä. Kuten sairastuneet usein kuvailevat elämäänsä aikana ennen ja jälkeen sairastumisen, piirtyy minun elämäni aikana ennen ja jälkeen äidin kuoleman. Surutyö kesti useamman vuoden ja edelleen koen aika ajoin hetkiä, jolloin kaipaus ja haikeus valtaavat mielen.
Paljon enemmän on silti hetkiä, jolloin muistelen isäni tai muiden läheisten kanssa lämmöllä yhteisiä kokemuksia tai koomisia tilanteita, joihin rempseä äitini usein päätyi, kuten tapausta, jolloin hän kovalla innolla kannatti Rauman Lukkoa vastapuolen fanikatsomossa.
Vanhemman huoli lapsestaan ei koskaan katoa, mutta toivon että huolen rinnalla voisivat elää myös luottamus ja toivo siitä, että lapset voivat selvitä hyvin, vaikka pahin tapahtuisi. Lapsen elämä ei ikinä palaa entiselleen kuoleman jälkeen, mutta löytää uudet uomansa ajan ja riittävän tuen avulla. Myös ammattiapua voi ja kannattaa hyödyntää. Avun pyytämiselle ei myöskään ole eräpäivää; itse aloitin terapian vasta usean vuoden kuluttua äidin kuoleman jälkeen.
Vaikka syöpä oli useamman vuoden läsnä perheemme elämässä ja näkyi arjessamme eri tavoin, eivät muistoissani ole päällimmäisinä sytostaattien äidille aiheuttama paha olo, itkuiset päivät tai sairauden mukanaan tuoma pelko, jota kaikki koimme. Muistan yhteiset juhlaperinteet, arkiset hetket ja kommellukset, äidin naurun, läsnäolon ja rakkauden. Kannan äitiä mukanani muistoissani ja itsessäni, niissä hetkissä, jolloin läheiset tai itse huomaan tietyn asian tai ulkoisen piirteen minussa muistuttavan hänestä. Nämä hetket herättävät minussa lämpöä ja ylpeyttä.
Aurinkoisia päiviä toivoo,
Emma
Tutustu myös:
Kesäkuussa 2025 järjestetään Rintasyöpäyhdistyksen Perhekurssi levinnyttä rintasyöpää sairastaville. Maksuton kurssi tarjoaa voimavaroja, vertaistukea ja virkistystä koko perheelle. Sisältää täyshoidon. Hakuaika kurssille päättyy 10.5.2025.