Syöpäkuplia
Kun mun eka kolumni oli julkaistu tässä lehdessä, hihkuin siitä onnellisena eräälle kaverilleni, että vitsi, nyt yksi mun haave on toteutunut, olen Kolumnisti! Kiitti siitä Syövälle! Kun kaveri kuuli, että silloinen levikki oli jopa 5000 lehteä, tuli hiljaisuus ja sitten kommentti: ”No, ei niitä potilaslehtiä kukaan kumminkaan lue.” Aha! Sepä oli oikein kannustamisen riemuvoitto!
Mutta nyt mä myönnän tässä julkisesti, että ahdistuin niin kovasti edellisestä Rinnakkain-lehdestä, että heitin sen roskiin. En suinkaan siksi, että siinä ei ollut mun kolumnia, vaan sen aihepiirin ja käsittelytavan vuoksi. Liikunta. Liikuntaympyrä. Ylipaino. Vyötärölihavuus.
Sitä lehteä lukiessa tajusin, että meillä jokaisella on oma Syöpäkupla. Että millaisena se syöpä mulle näyttäytyy, miten se käyttäytyy ja miten mä tuun sen kanssa toimeen. En kyllä löytänyt mitään yhteistä mistään lehden artikkelista ja sekös jurppi tätä väsynyttä kroonikkoa!
Pitkän linjan syöpäkroonikko-kaveri kyseli kuulumisiani sähköpostitse. Kirjoitti, että kun ei paljoa jaksa tän kuntoisena tehdä ja siihen perään kertoi parista vapaaehtoistyöstä, joissa on mukana ja mainitsipa vielä, että on lähdössä Ulkomaille syöpäseminaariin. Ulkomaille! Jaksamiskupla! Entisenä aktiivimatkustajana en ole ekan syöpärundin jälkeen pystynyt matkustamaan Porvoota pidemmälle.
Viime jouluna joululahjaksi sain tiedon, että levinnyt syöpäni oli levinnyt entisestään, iholle ja aivoihin. Rati riti ralla, tuumailin aivojen magneettikuvauksen perin outoa äänimaailmaa kuunnellessani. Kortisonit, muut lääkkeet, keuhkokuume sekä sairaalajakso veivät meikäläisen niin huonoon jamaan, että kun hengityksen vinkuessa luin juttua, kuinka hoitojen jälkeen voi aloittaa taas pikkuhiljaa hikijumpan, totesin, että miksei kukaan haastatellut mua tohon liikuntanumeroon. Olisin puhkaissut tarinallani muutaman selviytymis- ja jaksamiskuplan ja tuonnut lohtua meille pysyvästi uupuneille. Että kun ylimääräiset kilot ei vaan lähde ja mielessä pyörii ajatus, että nyt mä kuolen, kun on selluliittiä enkä ole jaksanut seitsemään vuoteen hikijumpata. Uinnissakin ennätys on 100 metriä ja siitä toivuttiin pari päivää.
Selviytymiskupla. Kyllä mäkin ratsastaisin, miekkailisin ja juoksentelisin lähimetsissä, jos jaksaisin. Voisin jopa kokeilla sitä alamäkilaskua talvella. Ainoa mikä tänä keväänä on laskenut, on mun mieliala. Katselen sohvaltani irvisteleviä tapettejani, jotka ois ollut kätevä vaihtaa putkirempan jälkeen joulukuussa. Mutta aivometastaasit päätti senkin asian mun puolesta. Ei tarvinnut opetella tapiseerausta.
Mietin niitä vaelluksia, kanoottireissuja ja ulkomaanmatkoja, joita olen tehnyt ja niitä, jotka jäävät ilmeisesti tekemättä. Funtsin mun nuorta ikää, ammattia, johon valmistuin ja jota en päässyt harjoittamaan ja niitä median lanseeraamia tappavia liikakilomääriäni.
Tää on mun keho. Mun kehon reagoinnit ja mun pysyvä väsymys.
Välillä asioita on vaikea hyväksyä, kun ulkomaailma tuuttaa vain yhtä totuutta syövästä ja hoidoista toipumisesta. Kaikkien väsymys ei hellitä, kaikki eivät palaa työelämään, kaikki eivät jaksa hikijumpata, hypätä seivästä, aloittaa uusia harrastuksia, laihduttaa, jos lääkitys on päällä.
Lempeyttä. Armollisuutta. Hyväksyntää ja rauhallisuutta.
Ja monipuolisia näkökulmia ja tarinoita.
Niin mediaan kuin omankin pään sisälle.
Edellinen Amandan polulla -blogi Seuraava Amandan polulla -blogi