Puhutaan kuolemasta

Kirjoitin jo aiemmassa blogissani, että tätä syksyä on värittänyt poikkeuksellinen määrä suru-uutisia. Koska kuolema on pyyhkäissyt vierestä monta kertaa, on väistämätöntä, että se on mietityttänyt erityisen paljon.

Moni kokee, että kuolema tulee usein ”väärään aikaan”.

Ennen syntymää. 0 vuotta. 10 vuotta. 20 vuotta? 80 vuotta. 90 vuotta. 100 vuotta? Mikä on oikea ikä kuolla? Onko sitä?

Pikkuveljeni kuoli hukkumalla sairaskohtauksen vuoksi 15-vuotiaana. Se on kriisi, joka kulkee perheeni mukana edelleen, ja meidän lähiomaisten mukana kipuna varmasti meistä jokaisen omaan kuolemaan asti. Ei sellaista unohda, eikä siitä pääse kokonaan yli.

Suvussani olen silti poikkeus kuolemaläheisyyden osalta. Olen tehnyt papin töitä ennen nykyistä sairaanhoitajan tehtävääni Rintasyöpäyhdistyksessä. Olen siunannut hautaan jonkun lapsen. Äidin. Puolison. Mummon. Papan. Ystävän. Tärkeän. Ihmisen. Olen ollut mukana surussa useammin kuin suurin osa ihmisistä on oman elämänsä aikana.

Jokaista elämää ja jokaista kuolemaa yhdistää se, että vaikka tulemme tänne yksin ja lähdemme täältä yksin, me emme kuitenkaan ole yksin. Kuten syntymä koskettaa muitakin kuin syntyvää itseään, samoin koskettaa myös kuolema. Siksi siitä pitää puhua.

Nyky-yhteiskunnassa kuolema on työnnetty syrjään. Se on sairaalaosastojen valkoisissa lakanoissa ja puhdistusaineen hajuisissa seinissä. Se on hautaustoimiston komeassa mustassa autossa. Se on kappelin kellojen soitossa. Se on sytytetyissä kynttilöissä. Mutta onko se läsnä meidän elävien keskellä, kuten sen pitäisi olla? Se kun on se tie, jonka jokainen meistä käy omatahtisesti, jokaisella lopulta se sama päämäärä.

Miksi kuolemasta puhuminen pelottaa? Miksi se työnnetään syrjään ja kuorrutetaan ulkokultaisuuksilla?

Helpottaisiko kuoleman kohtaamista, jos sen opettelisi hyväksymään osaksi elämää?

Ei kuolema ole läheskään aina reilu. Se vie ikään, elämäntilanteeseen ja varallisuuteen riippumatta meitä sattumanvaraisesti. Osa kuoleman hyväksymistä voikin olla myös se, että sanoo ääneen, että ”tämä tuntuu väärältä”. Kuolemalle voi huutaa ääneen. Haluaisin myös, että jokaisella meistä olisi läheinen, vertainen, ystävä, tai ammattilainen, jolle voisi ladata kuolemaan liittyvät hurjimmatkin pelot ja kuvitelmat. Joku, joka kestää sen, että sanoo, että pelottaa. Että tuntuu väärältä ja epäreilulta. Kohtuuttomalta. Joku, joka ei yritä piilotella kuoleman todellisuutta korulauseiden alle. Vaikka jokainen täältä lähteekin, sen kuuleminen terveen ihmisen suusta voi tuntua kuin tyhjältä pulputukselta, jos itsellä aikaa on vain viikkoja, kuukausia tai vuosia.

Jokainen tarvitsee vahvan kuuntelijan, sen, joka ottaa kaikki kuolemaan liittyvät tunteet vastaan, eikä yritä selittää niitä pois. Kuoleman ymmärtämisessä osaksi elämää ei ole mitään valmista helppoa käsikirjoitusta. Siitä puhuminen voi maistua pahalle ja voi olla vaikein asia, jonka kohtaamme. Mutta juuri siksi se kannattaa tehdä. Moni kuoleman todellisuuden oikeasti kohdannut (enkä puhu nyt itsestäni, koska en ole, vaan parantumattomasti sairaista, saattohoitovaiheessa olevista ihmisistä) sanoo lopulta hyväksyvänsä tilanteen. Olevansa tyyni. Näkevänsä jotain, mitä kuolemattomuuden illuusiosta turhaan kiinni pitävät eivät pysty näkemään. Lähdön hetkelläkin on nähtävissä rauha. Silmät katsovat jo jonnekin toisaalle, mutta katse ei ole pelokas.

Kirjoitin alkuun veljeni kuolemasta: ”Ei sellaista unohda, eikä siitä pääse kokonaan yli.” Ei niin, mutta kuoleman tullessa lähelle, sen kanssa oppii hiljalleen elämään. Sen hyväksyy osaksi omaa elämäntarinaa ja sen hyväksyy osaksi elämää yleensä. Koko ylipääsemisen ajatus on mielestäni turha: ei elämän kipuja tarvitse vältellä, ne kuuluvat meistä jokaisen matkaan. Ajatus menetyksestä muuttaa muotoaan ja muuttuu luonnolliseksi. Se ei ole enää vaiettu mörkö, se on osa elämää ja se maistuu todelta. Lopulta surukin saa hyväksyviä, kipeitä, mutta myös kauniita, sävyjä. Koska kuolema koskettaa meistä jokaista, miksi käyttää elämä sen vastustamiseen, saati pelkäämiseen? Kuolleet läheisetkin haluaisivat todennäköisimmin, että elämme täysillä. Nyt kun voimme, nyt kun sille on oikea aika. Puhutaan kuolemasta siis avoimesti, luonnollisena osana elämää. Silloinkin, kun olemme vielä elämässä kiinni.