Potilaan vatsa pömpöttää yhä
Syöpäkroonikon elämä on ainaista tasapainottelua. Kuluneena vuonna olen törmännyt siihen, miten eri tavalla kroonikon tarpeita kuunnellaan ja miten hänet otetaan mukaan omasta hoidosta käytävään keskusteluun. On ollut hämmentävää huomata, että on yhä lääkäreitä, jotka vahvasta kliinisestä ammattitaidostaan huolimatta ovat kyvyttömiä kuuntelemaan ja keskustelemaan avoimesti ja rakentavasti potilaan kanssa. Kun on kyse kroonisesta syövästä, on myös elämänlaadulla tärkeä osa hoitosuunnitelmissa. Potilas ei ole vain nippu reseptejä ja tutkimuslähetteitä.
”Sä et ole nyt kovin vastaanottavainen” -lausahduksen sain kuulla, kun umpiväsyneenä ja itkuisena parahdin lääkärille, että yksinkertaisesti en nyt jaksa, tarvitsen lääketauon. Kun potilaalta kysytään, mikä lääke mielestäsi väsyttää eniten, ja jos lääkkeitä on syönyt vuoden, miten voisi tietää eri lääkkeiden vaikutuksen? Kun lääkäri ei kuuntele, keskeyttää puheeni, ei anna aikaa rauhoittua itkulta ja ei edes yritä ymmärtää potilaan näkökulmaa; tokaisee, etten ole vastaanottavainen, herää kysymys, kumpi tässä ei ole vastaanottavainen. Me kaikki olemme erilaisia, potilaat, hoitajat ja lääkärit. On hyviä ja huonoja päiviä. Kuitenkin vastaanotolle tullessaan useimmiten potilasta jännittää tutkimustulokset, mieli saattaa olla täynnä kysymyksiä ja huolta. Jos vastassa on huonon päivän omaava, kiireisen ja kyllästyneen oloinen lääkäri, joka ei jaksa tai välitä rauhoittua potilaan huolien äärelle, on kohtaaminen epäonnistunut ja potilaalle saattaa jäädä tunne, että hän on vääränlainen, huono potilas, ja ahdistus jatkuu kotona.
Jos keskusteluyhteyttä ja ymmärrystä ei synny, on täysi oikeus ja lupa vaihtaa lääkäriä. Omien kokemusteni perusteella toivonkin, että Suomessa panostettaisiin vielä enemmän potilaan kohtaamiseen ja kuunteluun hoitohenkilökunnan koulutuksissa ja seminaareissa. Monissa tutkimuksissakin on havaittu, miten suuri vaikutus jaksamiseen ja toipumiseen on lääkärin asenteella ja sanoilla. Ajattelemattomat tölväisyt, ohittamiset, myötätunnon puute ja tarpeeton kauhistelu siitä, mitä voisi tapahtua lisäävät potilaiden huolta ja hätää tarpeettomasti, asiat kun voidaan sanoittaa niin monin eri tavoin. Välillä tuntuu, että meiltä potilailta vaaditaan haastavissa tilanteissa kohtuuttomasti, kun pitäisi vielä jaksaa pitää puoliansa siinä, että saa kokonaisvaltaisesti hyvää hoitoa. En tiedä, miten tämä asia olisi korjattavissa, jos meidän potilaiden kokemukset eivät saavuta hoitohenkilökuntaa ja jos niitä ei oteta todesta ja ne sivuutetaan.
Rintasyöpäyhdistys-Europa Donna ry toteutti keväällä 2019 kyselyn Rinnakkain -vertaisryhmän jäsenille Facebookissa koskien kohtaamisia lääkärien vastaanotoilla. Kyselyn tuloksista Anu Niemi on kirjoittanut Europa Donnan kotisivuille blogitekstin nimellä ”Syöpäpotilaan kohtaaminen- kokemuksia ja toiveita”. Kyselyn tulokset tuovat hienosti julki kohtaamisten kirjon ja meidän potilaiden toiveet, mitkä eivät ole mitenkään kummallisia tai ylimitoitettuja, vaan hyvin inhimillisiä. Toivottavasti kyselyn tulokset ja Anun hieno teksti saatetaan myös lääkäreiden luettavaksi, sillä muutoin ei tällä kyselyllä ja sen tuloksilla ole meille potilaille merkitystä muuten kuin vertaistukea antamaan.
Erään kerran, kun etsin Omakannasta labratuloksiani, eksyin lukemaan lääkärini lausuntoa edellisestä vastaanottokäynnistä. Mieleeni jäi ainoastaan itseäni naurattanut lause: ”Potilaan vatsa pömpöttää yhä”. Se vatsa pömpöttää ja kasvaa yhä eikä loppua näy. Toivon meille kaikille enemmän hyviä kuin huonoja lääkärikohtaamisia ja jos huono sattuisikin kohdallesi, olisi sinulla voimia ja rohkeutta antaa palautetta. Vain sillä tavalla asiat muuttuvat ja saamamme hoito voi parantua laadultaan vieläkin paremmaksi.
Edellinen Amandan polulla -blogi