Pelottavia pilviä, rauhoittavia sanoja

Magneettikuvauksen putken kolinat, suhinat ja paukutukset kuuluivat hyvin radio-ohjelman läpikin. Olisi pitänyt sanoa, että haluan kuunnella listahittejä soittavaa nuorten kanavaa, mutten kehdannut, koska olen 43. Toinen – aikuisten – kanava ei valitettavasti jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. Siispä tähyilin pienestä magneettiputken rajaamasta päädystäni kattoa, johon oli ilmeisesti rauhoittelumielessä kiinnitetty pilvivalokuvia. Jännitti. Tutkittavana oli polvi, josta alle puoli vuotta aiemmin oli löydetty alkava nekroosi eli nivelpintoja jatkuessaan ajan kanssa hapen puutteen takia vaurioittava luun verenkiertohäiriö.

Pilvikuvia pidempään katsellessani tajusin, että aluksi rauhoittavan näköiset hahmot eivät olleetkaan kovin rauhoittavia. Pilvimielikuvituksen laukatessa löysin hahmoista muun muassa teräväkorvaisen paholaisen, Scream-elokuvista tutun huutavan kummitushahmon, ilkeäilmeisen peikon, sekä Disney-pahikselta näyttävän hahmon. Ei erityisen rauhoittavaa, vaikken pahoihin enteisiin uskokaan. Laitoin silmät kiinni ja yritin keskittyä radioon. Paukutuksen tauotessa kuulokkeista kuului röntgenhoitajan rauhallinen: ”ensimmäinen osa meni oikein hyvin.” Vaikka lause ei antanut kuvista rauhoittavaa lausuntoa eikä kukaan taannut, että kaikki tulee menemään hyvin, pelkkä äänen kuuleminen rauhoitti välittömästi.

Loppuajan putkessa maatessani mietin syöpään sairastuneita, jotka käyvät läpi jos jonkinlaista tutkimusta. Sari Nymanin oivaltavassa animaatioteoksessa Arjen paikka vaikka animaatiohahmo, Sarin alter ego, on magneettikuvassa, ja taustalta kuuluu hoitajan ääni: ”saa hengittää”. Voin vain kuvitella tilanteen absurdiuden, minkä Sarin animaatio mielestäni tavoittaa hyvin. ”Saa hengittää” voi tuntua liki pilkalliselta, kun pelottaa, ahdistaa ja elämänlangat tuntuvat juoksevan sormista yhä etäämmälle. Saa hengittää, joo, mutta kuinka kauan? Saa hengittää, joo, mutta entä jos se ei onnistukaan, kun keuhkojen päällä istuu pelon mörkö?

Monesti pahinta ei olekaan itse tutkimuksessa oleminen, vaan loputtoman pitkältä tuntuva tulosten odotteleminen. Silloin on aivan olennaisen tärkeää, että odotusaikana mieleen hiipivien pelkojen ja kummitusten torjunnassa on apuja. Silloin tarvitaan terveysalan ammattilaisia, sellaisia kuin oma röntgenhoitajani, joka sanoittaa pelot ääneen, rakentaa niille mittasuhteet ja suhteuttaa ne kokonaisuuteen. On tukena potilaan polulla. Käyttää rauhoittavaa ääntä. Samoin tarvitaan vertaisia, heitä, jotka ovat myös maanneet samassa putkessa hengittämättä, käyneet läpi samoja pelottavia pilviä ja kauhukuvia.

Monta terveystutkimusta läpikäyneenä muistan tunteen, kun hoen pääni sisällä ”ei huonoja uutisia, ei huonoja uutisia” kuin mantraa tai rukousta. Joskus toive toteutuu, aina ei. Ja kun ne huonot uutiset tulevat kuultavaksi, sitä tärkeämpää on, että on olemassa joku, joka ei pelästy itkua; joku, joka löytää oikeat sanat tai vain kuuntelee hiljaa. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, vaikka tuntuisikin, että ei ole olemassa ketään, jolle puhuisi, ei ketään, joka ymmärtäisi.

Rintasyöpäyhdistyksen toiminnan sydämessä on ajatus, että kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Aina löytyy joku, joka kuuntelee. Silloinkin, kun toive hyvistä uutisista ei toteudu. Pelon pilvet voivat varjostaa meistä kenen tahansa päivää, mutta hyvä hoito ja vertaisten tarjoama korvaamaton, ainutlaatuinen tuki, tuo toivon pilkahduksia pimeimpienkin pilvien keskelle.

Rintasyöpäyhdistyksen vuoden 2023 teema on Toivo kannattaa! Toivon teema tulee näkymään yhdistyksen sivuilla julkaistuissa blogeissa.