Osaammeko kohdata toivottomuuden? Rintapuolen pohdintoja

Mitä on toivo?

Syöpädiagnoosin saaneille korostetaan usein, ettei saa menettää toivoaan. On tutkittu tosiasia, että positiivisuus parantaa toipumista ja selviytymisen mahdollisuuksia eli suhtautumisella on merkitystä ns. tosiasioiden lisäksi. Kannattaa olla toiveikas, siinäpä vasta ihmelääke kaikkeen! Olen kuitenkin usein pohtinut, mitä toivo tarkoittaa eri tilanteissa oleville ihmisille.

Mikäli diagnoosi ei sulje pois pysyvää paranemista, toivoa selvästi on jäljellä. Mutta jos ja kun osa on tuomittu kroonisesti ja vakavasti sairaiksi, niin mikä heidän toivonsa on: Pitäisikö sulkea silmänsä faktoilta ja vain toivoa epärealistisesti että tauti katoaa? Vai ryhtyäkö toiveikkaaksi, että syöpähoidot kehittyvät pikavauhtia ja aiemmat ennusteet eivät pidä paikkaansa? Tai toivoako mahdollisimman kivutonta ja sisältörikasta loppuelämää? Tahi pikaista kuolemaa joka olisi helpotus itselle ja läheisille, jos tilanne on täysin toivoton? Missä määrin vastuu toivomisesta kuuluu omaisille, eikä vain syöpään sairastuneelle? Ja tulisiko itse asiassa sairastuneen ajatella, mikä on hänen läheistensä toiveissa?

Toivo ei kannata toivottomia tapauksia

Kaikkia edellä mainituista toivon vaihtoehdoista olen havainnut. Se onkin sitten toinen asia, missä määrin valitut ajattelumallit ovat onnistuneet kussakin tapauksessa. Ehkei sillä olekaan niin väliä, koska olemme erilaisia luonteiltamme ja jokainen menee tyylillään. Mutta se mikä minusta tuntuu väärältä, on syöpäsairaan, toipilaan tai heidän läheistensä painostaminen toivoon. Sairaus voi olla parantumaton tai kyse on syövän uusimisen ja leviämisen pelosta.

Jotenkin nykyisin toivottomuutta ei pidetä sosiaalisesti sopivana ja sitä on vaikea muiden kohdata. Suomessa eutanasia ei ole sallittua eikä suuri osa lääkäreistä sitä kannata, mikä osaltaan ylläpitää pakollista toivomista viimeiseen asti. Pelkkä masennus irrallaan fyysisestä sairaudesta on eri asia – eikä masentunuttakaan voi käskemällä piristää. Silti vertaistuessakin vaikuttaa olevan ohje, että jokaisen on löydettävä toivoa. Ohjaamalla huomio johonkin pieneen oljenkorteen väistetään keskustelua todellisista ongelmista ja asioista. Tai ehkä ajatellaan, että toivottomuus on liian yksityinen asia ja toiveikkuus on salonkikelpoista. Ja se on sekä loukkaavaa että kuormittavaa! Vastuu ikään kuin siirretään sille joka jo kärsii eniten, eikä hänen näkökulmaansa oteta vakavasti.

Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä!

Entä sitten kun toivoa ei ole, mistä puhumme jollemme toivosta? En väitä että esimerkiksi kuolevan kohtaaminen on helppoa tavalliselle maallikolle, joka ei ole siihen tottunut. Enkä itse aina osaa suhtautua keskusteluissa luontevasti ja vastata rohkeasti vaikeisiin ajatuksiin. Kuitenkin yritän kuunnella, mistä toinen haluaa puhua ja mitä hän tarkoittaa. Vain tekemällä oppii, virheitäkin sattuu ja voi tulla huonoja sanavalintoja. Mutta mikäli hankalia aiheita väistellään, tyrehtyy keskustelu alkuunsa tai lähtee sivuraiteille.

Ja vastaamattomat sanat jäävät muistiin omaatuntoa soimaamaan – edesmenneiden kanssa kun ei pysty enää keskustelemaan. Lähimpien syöpäystävieni kesken olemme jakaneet mieteitämme, rypeneet kipujen ja kuolemanpelossa sydämen kyllyydestä. Jutut kuulostaisivat ehkä muiden korvissa kamalilta, koska eivät vastaavia sairauksia ja hoitoja ole kokeneet. Meille vakavista asioista keskustelu on ollut luontevaa, oikeastaan aiheista paras ja ihanaa huomata ettei ole ajatuksineen yksin!

Kuvituskuva: Boca do Inferno (helvetin suu), Lissabon