Muuttuva identiteetti
Identiteetti on ihmisen minäkuvaan ja itsetuntoon liittyvä termi. Kyse ei ole mistään pysyvästä ominaisuuksiimme ja kykyihimme sitoutuneesta käsitteestä, vaan sillä on tapana muuttua ja kehittyä elämän kuluessa. Identiteettikriisistä puhutaan, kun vanha toimintamalli ei enää päde, vaan meidän täytyy muodostaa uusi käsitys itsestämme ja etsiä uudet keinot toimia muuttuneessa tilanteessa, uuden minämme kanssa. Rintasyöpään sairastuminen asettaa haasteen identiteettityöskentelylle ja pysäyttää meidät aika rajustikin pohtimaan, kuka minä nyt olen, minkälaisena ja millä keinoilla jatkan elämääni tästä eteenpäin.
Syöpään sairastuminen muuttaa kertaheitolla käsityksemme siitä, mitä olemme. Terve, hyvinvoiva ja työssään menestyvä onkin yhtäkkiä vakavasti sairas ja ahdistunut sairaslomalainen. Oman syöpämatkani alusta muistan, kuinka minun oli aluksi vaikea uskoa sairastumiseeni, koska minulla ei ollut kipuja ja olin hyväkuntoinen. Uskottelin itselleni, että kyse on virheestä tai pahasta unesta ja herään taas aamulla täysin terveenä. Kriisitilanteessa ihmisellä on tapana ripustautua tuttuun ja turvalliseen olotilaan. Kuvittelin, että vähän vain käväisen sairaana ja hyppään pian taas takaisin työelämään entisenlaisena, jatkaakseni siitä mihin jäin. Eihän se niin mennyt, tietenkään.
Palasin kyllä seitsemän kuukauden päästä töihin, leikkauksen ja sytostaattihoidot kokeneena, ilman hiuksia ja puolikuntoisena. Väsymyksestä huolimatta arkeen kiinni pääseminen tuntui hyvältä. Olin kiitollinen siitä, että minulla oli työpaikka, johon tulla ja rutiinia, joka auttoi jaksamisessa. Huomasin, etteivät syksyn kiire ja pimenevät illat saaneet minua ahdistumaan niin kuin ennen. Syövän pysäytettyä minut tajusin kirkkaasti, ettei syksyjä, talvia, keväitä ja kesiä tule loputtomasti, ainakaan minun elämässäni. Ei niitä riitä murehtimalla pois heitettäviksi.
Olen pohtinut, voisiko sairastamisen jälkeen muodostuva uusi identiteetti olla positiivisempi kuin aikaisempi. Me syövän kokeneet voimme hyvällä syyllä kutsua itseämme selviytyjiksi, oman elämämme sankareiksi ja sisupusseiksi. Monelta meistä on leikkauksella poistettu osia itsestämme – osa rintaa, koko rinta tai molemmat ja vielä kaupan päälle imusolmukkeita – mutta mitä saimme tilalle? Yhden uuden kokemuksen toki, mutta varmasti muutakin. Haluaisin vastata tähän, että tilaisuuden muodostaa uusi identiteetti. Leikkaukseen mennessäni ajattelin vertauskuvallisesti, että kirurgi leikkaa minusta huonoimmat osat pois ja saan mahdollisuuden jatkaa ilman niitä. Ikään kuin olisin omenapuu, josta sahataan laho oksa irti. Puu jatkaa kasvamistaan, eri muotoisena kuin ennen, mutta se tuottaa edelleen kukkia sekä hedelmiä.
Sairauden jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Kotona vietetyt kuukaudet pakottivat arvioimaan omaa menneisyyttä, puntaroimaan valintoja ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Nyt tiedän selvemmin, mitä haluan ja minulla on entistä enemmän voimaa ja päättäväisyyttä tavoitteideni toteuttamiseen. Aikaa ei välttämättä riitä hukattavaksi, joten on viisainta aloittaa omannäköisen elämän eläminen heti tänään eikä vasta huomenna. Identiteettini on muuttunut eikä se nytkään ole lopullinen. Uusia äkkipysähdyksiä saattaa tulla meille kaikille, mutta niistäkin toivottavasti selviämme.