Miten opitaan olemaan uudelleen terve?

Rintasyöpädiagnoosi tulee usein yllätyksenä ja aiheuttaa melkoisen identiteetin mullistuksen. Terveenä itseään pitävän ja reipasta elämää viettävän on yhtäkkiä opittava näkemään itsensä sairaana ja apua tarvitsevana. Entä sitten kun sairastamisaika on jäänyt taakse ja pitäisi osata olla taas terve? Se ei välttämättä olekaan niin helppoa. Entinen rooli ei ole puettavissa sujuvasti päälle kuin kiltisti varastossa talven yli odottanut kesämekko. Vanhat tanssikengät eivät enää mahdukaan jalkaan, vaan ne puristavat ja hiertävät joka puolelta. Lopulta ne on pakko heittää menemään ja korvata uusilla.

Sairastamisen ajasta muistan sen, miten juuri muita keskustelunaiheita ei ollutkaan, kuin minun syöpäni. Välillä tunsin häpeänpistoksen ja muistin sentään kysyä ystäviltäni ja perheenjäseniltäni, mitä heille kuuluu. Maailma ei välttämättä pyöri sarastavan oman navan ympärillä, vaan pikemminkin syöväksi kutsuttavan mörön ympärillä. Elämän täyttävät hoidot, kontrollit ja lääkärintapaamiset sekä ympärillä huolestuneena kyselevät ja touhuavat ihmiset. Vieläkin surullisempaa on, jos läheisiä ei ole tai he katoavat. Toimiviin ihmissuhteisiin kuuluu vastavuoroisuus: ”tänään minä tuen sinua, huomenna sinä tuet minua”.  Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus olla välillä vastaanottavana osapuolena joutumatta hylätyksi.

Sairastamisvaiheessa moni asia saa väistyä syöpähoitojen tieltä, ja tulevaisuutta koskevat suunnitelmat joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi. Kun hoidot ovat ohi, voi tuntua siltä, kuin putoaisi tyhjän päälle. Hoitoputkesta ulos putkahtanut katselee syystäkin ihmeissään ja hämmentyneenä ympärilleen. Miten tässä nyt sitten pitäisi osata olla, entisenä sairaana, nykyisenä uusterveenä?

Jotain syöpää edeltävän ajan minäkuvasta on jäänyt lopullisesti taakse. Omat toimintatavat ja selviytymiskeinot vaativat samoin päivittämistä. Tunnen olevani melkein terve, mutta sairauden läpi puserrettu. Kehoni on kuin veistos, joka särkyi palasiksi ja liimattiin uudelleen kasaan. Se toimii ja ajaa asiansa, mutta ei ole entisensä. Kun oma keho on kerran pettänyt, siihen on vaikea oppia luottamaan uudelleen. Ainakin toipumisen alkuvaiheessa jokainen kipu ja kolotus saa syöpämörön nostamaan päätään ja mielen valtaa ikävä ajatus: ”mitä jos se on tullut takaisin”?

Syövän jälkeen meillä on tapana hankkia uutta sisältöä elämäämme. Löydämme vihdoin aikaa tulevaisuuteen lykätylle asioille ja vanhojen haaveiden toteuttamiseen. Saamme uutta pontta esimerkiksi ammatin tai asunnon vaihtamiseen tai uusien harrastusten aloittamiseen. Moni meistä on tyytyväisempi elämäänsä kuin aiemmin, onhan se vihdoinkin sellaista, kuin haluamme. Välillä mietin, pitääkö oikeasti kokea äkkipysähdys ennen kuin oppii näkemään lähelle?

Terveys petti, keho särkyi ja oma identiteetti murentui. Matkan varrelle ainakin minusta karisi paljon sinisilmäisyyttä ja järjenvastaista luottamusta elämän jatkumiseen samanlaisena loputtomiin. Tilalle tulivat taito elää hetkessä ja priorisoida asioita. Uudelleen kokoon liimattu veistos on jollain kummallisella tavalla entistä rakkaampi. Voin sanoa keholleni: yhdessä me kestimme sen, vielä tässä jatketaan ja opetellaan uudelleen luottamaan toisiimme ja kuuntelemaan toisiamme.

Tuulin edellinen blogi          Tuulin seuraava blogi

Lue myös: Paranemisen filosofiaa