Mistä tunnet sä ystävän?
Ystävyys on aihe, joka herättää paljon keskustelua rintasyöpäpotilaiden kesken. Koettelemukset ja puhumisen tarve ovat opettaneet meille ystävyyden arvon. Sairastunut kaipaa läheisten tukea ja ihan tavallista yhdessäoloa sekä arjesta irtautumista hoitojen vastapainoksi. Ihmissuhteiden säilyminen ja yhteydenpito tärkeiden henkilöiden kanssa tuovat turvallisuutta ja pysyvyyden tunnetta mullistuneeseen tilanteeseen.
Minulle ystävät ja läheiset ovat peruskallio, jonka päälle olen taloni rakentanut. Toisaalta he ovat peili, johon katsomalla voin arvioida tilannettani ja saada palautetta. Joihinkin parhaisiin ystäviini olen tutustunut jo lapsuudessa, jotkut ovat saapuneet seuraani myöhäisemmässä vaiheessa. Jotenkin kummasti elämä on opettanut havaitsemaan samansuuntaisuuden uusissa ihmisissä jo hyvin lyhyen tutustumisen jälkeen. Oikean, todellisen sielunsisaren tai -veljen tunnistan siitä, että juttu jatkuu aina luontevasti siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Riippumatta siitä, onko välissä vierähtänyt päiviä, vuosia tai vuosikymmeniä.
Valitettavan usein olen kuullut syöpään sairastuneiden ihmissuhteiden katkenneen sairauden aikana tai sen seurauksena, joskus tylystikin. Vanhat ystävät eivät välttämättä osaa toimia uudessa tilanteessa, joka on heille yhtä outo kuin meillekin. He eivät tiedä mitä syöpäpotilaalle voi sanoa tai kertoa, miten sairaan kanssa ollaan tai miten häntä piristetään. Emme odota läheisiltä mitään erityisiä temppuja tai dramatiikkaa, vaan riittää, että he pysyvät elämässämme ja jaksavat kuunnella. Tilanne vaatii totuttelua etenkin silloin, kun roolit ovat aiemmin olleet toisin päin ja muiden kannattelijasta tuleekin tuettava.
Kun olin kotona sairaslomalla, ilahduin aina ystävien ja läheisten yhteydenotoista. Omat, jo kotoa muuttaneet lapseni tarttuivat puhelimeen entistä useammin ja tulivat viikonloppuisin käymään. Äitini ja veljeni pirauttelivat ja kyselivät kuulumisiani ja mieheni osti kukkia piristykseksi. Ystävät ja työtoverit lähettivät kortteja, lahjoja ja tekstiviestejä, soittelivatkin aina välillä. Koin vahvasti, etten jäänyt yksin. Syöpään sairastuminen toi elämääni myös paljon uusia ihmisiä. Erityisen läheisiksi tulivat kohtalotoverit, eli ne naiset, jotka olivat tai olivat olleet vastaavassa tilanteessa ja tiesivät, miten rankkoja hoitoja ja tunnemyllerryksiä kävin läpi. Samanlaiset kokemukset yhdistävät.
Syöpään sairastunut oppii arvostamaan arkea aivan uudella tavalla, niin myös yhdessäoloa läheisten ihmisten kanssa ja ihan tuiki tavallisia keskusteluja normaaleista asioista. Teatterit, konsertit ja juhlapäivälliset ovat mukavia, mutta yhdessä vietetty aika on se kaikkein tärkein asia. Nykyisin, jos joku ystäväni ehdottaa vaikka elokuviin menemistä, saatan vastata, että mennään mieluummin kahville juttelemaan. Kaipaan samalla aaltopituudella olemisen ja läsnäolon tunteita ja yhdessä vietettyä aikaa.
Ystävyys on eräänlainen sopimus, joka sisältää muun muassa sen, ettei toista hylätä, vaikka hän ei olisikaan täydellinen tai käyttäytyy välillä huonosti. Tosiystävän seurassa on lupa olla keskeneräinen ja tarvitseva. Olen luottanut siihen, että he ymmärtävät tarpeeni puhua sairaudestani leimaamatta minua itsekkääksi. Minäkin olen vuorollani valmis tukemaan ja ymmärtämään heitä, sitten kun sen aika tulee. Ystävyyshän on vastavuoroista.
Haluan kiittää kaikkia vanhoja ja uusia ystäviäni, jotka jaksatte pysyä rinnallani epätäydellisyydestäni huolimatta. Samoin haluan kiittää teitä, jotka olette olleet ystäviäni, mutta menitte jo edeltä seuraavaan ulottuvuuteen.
Hyvää ystävänpäivää kaikille teille!