Kun rintasyöpä yllättää keskellä ruuhkavuosia

Ikä ja elämäntilanne, jossa rintasyöpään sairastutaan, vaikuttaa hyvin paljon siihen millaista tukea ja apua sairastunut ihminen sairauden alussa ja sen kohdatessa kaipaa. Perheen keskellä pienten lasten äitinä sairastuessa herää mieleen hyvin erilaisia kysymyksiä kuin vaikkapa keskellä työelämää uraa tekevänä tai eläkeiässä, kun omat lapset ovat jo aikuisia ja on kenties jo omia lastenlapsiakin.

Sairastuin itse keskellä pahimpia ruuhkavuosia, pitkien kotiäitivuosien jälkeen juuri kun olin hakeutumassa takaisin työelämään ja ehtinyt jo moneen uuteen kiinnostavaan juttuun mukaan. Rintasyöpädiagnoosistani tuli lääkärin soitto tasan yksi päivä sen jälkeen, kun olin saanut tietää pääseväni eräälle mielenkiintoiselle kurssille mukaan. Jouduin siis ensitöikseni, diagnoosia edes tajuamatta, soittamaan takaisin kurssin vetäjälle, että en sattuneesta syystä otakaan nyt kurssipaikkaa vastaan. Tämän ihmisen vilpittömän järkyttynyt reaktio on syöpynyt mieleeni, että näinkö vakavasta asiasta tosiaan onkin kyse. On aika tavallista, että tieto vakavasta sairaudesta ei mene heti perille asti tajuntaan diagnoosin saamisen jälkeen vaan ikään kuin vähitellen prosessin edetessä.

Omat tunnereaktiot kuten järkytys suru, itku, epätoivo, epäoikeudenmukaisuuden kokemus, kapina, raivo ja viha tulivat pintaan paljon myöhemmin kuin yhtäkkisinä aallokkoina, jotka vaihtelivat vuorokauden ajan mukaan. Diagnoosi tuntui synkimpinä hetkinä murskaavalta, julmalta pilalta, täysin epätodennäköiseltä ja epätodellisen tuntuiselta painajaiselta ja hyökyaallolta, joka tuntui hukuttavan kaikki asiat alleen ja laittavan koko perheemme sen hetkisen elämänjärjestyksen uusiksi ja sekaisin.

Tunnistin aika pian itsessäni traumaattisen stressireaktion oireet. Alussa ikään kuin etäännyin todellisuudesta ja katsoin itseäni kuin ulkopuolelta. Kun päivisin järkiminän ollessa vallalla ahmin kaiken kattavasti tietoa rintasyövästä ja luin vaikkapa lehtiartikkeleita, en aina edes kokenut, että kyseessä olisin myös minä. Tunteet tulivat pintaan yhtäkkiä illalla nukkumaan mennessä tai aamuyön pimeinä yksin valvomisen tunteina. Tunteiden vuoristorataan ja asian käsittelyyn vaikutti myös se, että päivisin lasten arjen ja elämän oli kuitenkin jatkuttava mahdollisimman normaalisti ja se olikin tavoite, jossa läheistemme kanssa onnistuimme. Tämä tuki myös omaa selviämistäni arjesta. Läheisten ja sairaanhoitajan avulla selvisin ensimmäisistä viikoista. Mutta öisin kaikki synkimmät ajatukset valtasivat mielen ja valvottivat. Koin suurinta yksinäisyyttä mitä elämässäni olen kokenut. Koin että oman rakkaan perheeni ja minun välilleni oli laskeutunut synkkä sumuverho, tämä pelottava ja yllättävä sairaus, joka vaikutti kaikessa, vaikka yritin kurottua rakkaittani kohti samanlaisena kuin aina ennekin.

Juuri öisin olisi kaivannut kuuntelevaa korvaa, jolle olisi kehdannut soittaa ja purkaa synkimmät hetkeni. Harva ystävä tai läheinen näki miten heikoilla olin. Onneksi sain itkeä rakkaan mieheni sylissä ja onneksi hän jaksoi olla tukeni ja valvoa kanssani myös synkimmät hetket. Sen, jonka piti olla vahva ja olla toistenkin kannattelija, olikin yhtäkkiä järkytyksestä itkevä, autettava ja ahdistunut potilas. Vahvasta naisesta ja hoivaavasta perheenäidistä ja ammatillisestakin auttajan roolista potilaaksi joutuminen oli ainakin minulle kova paikka.

Iän ja elämänvaiheiden huomioonottaminen hoitavissa yksiköissä on tärkeää, jotta sairastunut tuntee tulevansa kohdatuksi yksilönä juuri siinä elämänitilanteessa kuin juuri hän elää. Vaikka rintasyöpään sairastuu Suomessa 5000 naista vuodessa, ketään ei sairastumisen hetkellä lohduta tieto olevansa yksi numero tuhansien joukossa.