Kun on tunteet
Tunteita koetaan, niitä tavoitellaan ja paetaan, niistä puhutaan mielellään ja niitä tutkitaankin paljon. Syöpään sairastuminen herättää monenlaisia tunteita: pelkoa, ahdistusta, epätoivoa, surua, mutta toisaalta myös kiitollisuutta eletystä elämästä. Diagnoosin kuuleminen on monelle järkytys ja sen ymmärtäminen vie aikaa sekä herättää tunteiden lisäksi monenlaisia kysymyksiä. Alun synkkien sävyjen rinnalle alkaa onneksi pikkuhiljaa löytyä iloisempia värejä, kun hoitotulokset luovat toivoa ja monet muistot sekä haaveet lohduttavat ja synnyttävät iloa. Syöpään sairastuminen on melkoinen hetkessä elämisen oppitunti: jokaisesta hyvästä päivästä ja toivonpilkahduksesta osaa nauttia ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.
Syöpädiagnoosin kuultuani elämäni heitti häränpyllyä, kun tutut ja turvalliset rakenteet katosivat ympäriltä ja tilalle tuli valtava, kaiken nielevä kuolemanpelko. Ahdistuksesta tuli kokoaikainen seuralainen. Muistan ajatelleeni, että tässäkö tämä nyt sitten oli, ensi kesää ei taida tullakaan. Aloin miettiä itselleni hautapaikkaa ja suunnittelin ostavani pojilleni mustat puvut valmiiksi kaappiin odottamaan. Lääkärikäynneillä olin lähinnä hysteerinen enkä ymmärtänyt kuin osan siitä, mitä minulle kerrottiin. Kamalat, vieraat sanat vyöryivät päälleni kuin tsunami: aggressiivinen, duktaalinen, her2-postitiivinen, solunsalpaajat, leikkaus. Ei ihme, että tunsin olevani yksin hyökyaallon armoilla ja suunnan kadottaneena. Nyt tiedän, että tuntemukseni olivat ihan normaalia shokkivaiheen reagointia.
Ensimmäinen mieleeni hiipinyt positiivinen tunne oli kiitollisuus. Olin onnellinen kaikesta siitä, mitä olin saanut kokea ja siitä valtavasta tuen määrästä, jonka sain läheisiltäni ja ystäviltäni. Jotenkin, ihan salaa ja vaivihkaa, toiveikkuus alkoi vallata ajatuksiani: ehkäpä tästä kuitenkin selvitään. Syöpäklinikalla minulla oli osaava lääkäri, joka ymmärsi toivon merkityksen paranemisprosessissa. Tapaamisista lähdin aina voimaantuneena ja täynnä uskoa parantumiseeni. Välillä tunsin jopa, että sairaus pidentää elinikääni sen lyhentämisen sijaan. Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu: esimerkiksi herceptin-hoito antaa tutkimusten mukaan melko pitkän eliniän ennusteen. Muistan vieläkin, kuinka aidosti iloinen lääkäri oli hyvästä hoitovasteesta ja kasvaimen nopeasta pienenemisestä.
Tärkeimmiksi tukipilareiksi hoitopolulla muodostuivat ihmiset ja asiat, joihin saatoin luottaa ja jotka antoivat uskoa jatkuvuuteen. Oikean tiedon saaminen sairaudesta, hoidoista ja niiden vaikutuksista elämään muodostui kultaakin arvokkaammaksi. Joskus tuota paikkansa pitävää faktaa on vaikea erottaa huuhaasta, varsinkin, kun ihmisen mielellä on taipumus hyväksyä ja uskoa mieluiten asiat, jotka sopivat aiemmin omaksuttuihin ajatusmalleihin. Minuakin varoitettiin heti alkuun internetin vaaroista, sieltä kun löytää helposti kauhutarinoita, jotka lisäävät pahaa oloa. No, jos minua joku neuvoo, se on kuin yllyttäisi toiseen suuntaan. Totta kai luin kaikkea, mitä ei olisi pitänyt ja ahdistuin entisestään. Voi kunpa saisin minun jälkeeni sairastuneet uskomaan: ei kannata. Lukekaa ja kuunnelkaa oikeaa tietoa luotettavista lähteistä, älkääkä uskoko kaikkea mitä sanotaan.
Mitä tunteet sitten ovat? Tähän kysymykseen ei taida löytyä ihan helppoa vastausta, mutta yritetään. Tunteet ovat tärkeitä viestejä meiltä itseltämme ja ne kertovat siitä, mikä on tärkeää ja mitä käymme parhaillaan läpi. Ne myös valmistavat meitä kohtaamaan erilaisia tilanteita ja sulattamaan niitä osaksi elämäntarinaamme. Ne pysäyttävät meidän ja sysäävät eteenpäin, valmistavat muutokseen ja varoittavat vaarasta. Ne voivat tuntua ylivoimaisilta, niillä on voima saada meidät kokemaan äärimmäistä tuskaa tai onnea, mutta vaikeidenkin tunteiden kohtaaminen on ihmiselle hyväksi. Viimeinen lause tuntuu epäreilulta. Ymmärrän sen niin, että jos ja kun vaikeita asioita tapahtuu, niihin liittyvien tunteiden käsittely edistää eheytymistä. Niiden kieltäminen tai patoaminen taas eivät ole hyväksi.
Tunteista on sanottu, että ne voivat siirtyä ylisukupolvisesti. Vanhemmat kertovat lapsilleen tarinoita, joihin sisältyvät kokemukset siirtyvät kuulijoille. Jotkut uskovat tunteiden siirtyvät epigeneettisellä tasolla, siis geenien välityksellä seuraaville sukupolville. Hmm, ehkä niinkin, mutta tuskin sentään siirrän lapsenlapsilleni pelkoa, jota olen tuntenut 25 vuotta hänen isänsä syntymän jälkeen. Tunteiden siirtymisestä on turha syyllistyä, pikemminkin ajatus kannattaa kääntää eduksi. Luodaan eletystä elämästä ja koetuista asioista positiivinen kertomus. On mahtavaa olla oman tarinansa sankaritar. Hän, joka toivoi, uskoi ja jaksoi nauttia pienistä hetkistä vastoinkäymisistä huolimatta.
Toivon, että saamme kaikki kokea lämpöä sekä tuntea iloa ja kiitollisuutta alkavana kesänä ja sen jälkeenkin, useana tulevana vuotena. Koronakevät ja meidän jokaisen henkilökohtainen syöpämatka sulautuvat osaksi tarinaamme, joka on punottu iloista ja suruista, onnellisuudesta ja onnettomuudesta, niin kuin oikeaan elämään kuuluu.
Kirjoittajan muut blogit
Kirjoittamalla apua ahdistukseen – syöpämustetta paperille vuodattamassa