Kukkamekkoja ja onnen pipanoita
Kysyin jokin aika sitten ystävältäni, joka on syöpäselviytyjä, onko hän onnellinen. Kysymys sinänsä ei liittynyt syöpään, vaikka siihenkin liittyviä aaltoja hänen elämäänsä edelleen löi. Mutta halusin tietää yleisemmin, mikä hänen tilanteensa on. Onko elämä onnellista? Ystäväni vastasi viisaasti: en oikeastaan usko onnellisuuteen.
Jäin miettimään lausetta pidemmäksi aikaa. Nykyajassa ihmisten puheessa toistuu puhe elämän mielekkyyden, merkityksen ja tarkoituksen – onnellisuuden – hakemisesta. Pitäisi olla juuri minulle sopiva koulutus, työ, kumppani, asunto, auto ja lemmikki. Lisäksi pitäisi olla henkisesti ja fyysisesti hyvinvoiva, onnellinen omissa nahoissaan, tavoitella mielenrauhaa ja kurotella kohti Parasta Versiota Itsestä. Ja jos sattuisikin olemaan sellainen harvinaisuus, jonka elämä on 90 % silkkaa priimaa, niin hyvänen aika, niille kymmenelle ”vajaalle” prosentille on toki tehtävä jotain alta aika yksikön! Ainahan nimittäin löytyy jokin uusi tavoiteltava asia: hienompi koti, parempi auto, uudempi ja modernimpi sisustus, mielekkäämpi työ.
Miltä pitäisi tuntua silloin, kun on ”täydellisen onnellinen”? Ystäväni vastauksen perusteella väitän, että onnellisuudessa on lopulta kyse kahdesta vaihtoehtoisesta asiasta: 1) Onni on jotakin, joka lopulta aina karkaa käsistämme, ja sitä loputtomasti ja periksiantamattomasti jahdatessamme tulemme itse asiassa vain onnettomammaksi tai 2) Onni on jotakin, joka häivähtää yksittäisissä hetkissä, ja jättää meihin pysyvän jäljen ja ymmärryksen siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mutta jota emme tuossa hetkessä välttämättä edes tunnista onnellisuudeksi.
Taivun ajattelemaan, että jälkimmäinen tulkinta onnellisuudesta on ”oikeaa onnellisuutta”, ensimmäinen juoksuhiekan lailla upottavaa harhaa. Siksi ne ohikiitävät hetket, kun pystyy keskittymään arjen onnen pipanoihin, ovat kultaakin kalliimpia.
Olen tavattoman kiitollinen, että työssäni Rintasyöpäyhdistyksen sairaanhoitajana yksi suurimmista opeista on ollut juuri noiden pipanoiden huomaaminen ja niistä kiittäminen. Kuinka onnellinen voi ihminen olla, kun kivut saadaan hallintaan. Miten kiitollinen voikaan olla terveydestä, kun on läpikäynyt vakavan sairauden. Miten suuri onni kätkeytyy siihen, että saakin lisäaikaa läheistensä kanssa. Mutta onni ei ole vain onnellisissa hetkissä. Onni on myös siinä, kun saa jakaa elämän kivikot toisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää, mitä polkua parhaillaan tarvon. Tästä oivalluksesta kiitos kuuluu yksin vertaistukijoillemme. Vertainen on läpikäynyt sairastumisen mankelin ja tuntenut kivut omassa kehossaan, nähnyt ne kohdat hoitopolulla, missä tukea olisi eniten tarvittu ja huomannut, että kovimmista paikoista selviytymiseen tarvitsee toista ihmistä. Vertaistukija haluaa siirtää tämän kokemuksensa samoja polkuja kulkeville siskoille. Viesti on selvä: et ole yksin. Mikä onni onkaan toinen ihminen, johon nojata!
Työssäni olen myös nähnyt, kuinka rintasyövän kohdanneille syntyy oma sisäpiirikielensä, huumorinsakin. Terminä olen esimerkiksi oppinut käsitteen ”kukkamekkopäivä”: kun viimeinen syto on käsillä, sitä juhlistetaan pukeutumalla kukkamekkoon. Enpä enää koskaan katso kukkamekkoja samalla tavoin! Mutta mekkoakin suurempana symbolina pidän ajatusta taustalla: mekko ei ainoastaan ilmennä kiitollisuutta hoitojen päättymisestä, vaan korostaa samalla, minkä vuoristoradan läpi on menty. On juhlan paikka, mutta juhla on katkeransuloinen: eihän tällaiseen ”juhlaan” joutumista toivoisi koskaan kenellekään. Samalla läsnä on kiitollisuus elämästä ja kiitollisuus hyvästä lääketieteellisestä hoidosta. Onni asuu siinä hetkessä, kun voi ajatella olevansa terve tai kohta terve tai kun saa hyviä uutisia: tilanne on stabiili. Onnen pipanat ovat vain lainassa, meillä käymässä, nopeina kuin kukkamekon helman heilahdus.
Onnen pipanoiden rinnalla ja sisällä kulkee samanaikaisesti tieto myös koko elämän väliaikaisuudesta. Tänä syksynä useampi suru-uutinen on pysäyttänyt. Jokaisen poislähteneen suljen sydämeeni ja kiitän arvokkaasta yhteisestä ajasta. Kuoleman lopullisuus opettaa antamaan mittaamattoman arvon elämän jokaiselle minuutille. Onni on saada elää ja tuntea myös menetyksen kipu. Elämä on hauras, eikä koskaan itsestäänselvyys.
Omistan tämän kirjoituksen pitkäaikaiselle vertaistukijallemme Heidi Vekkelille, joka opetti omalla elämisen esimerkillään, että ystävyyden onni, elämänilo ja hillitön huumori voivat olla läsnä silloinkin, kun vakava sairaus varjostaa elämän jokaista päivää.