Kokemuksia korjausleikkauksesta

Rintasyöpäpotilaan hoitopolkuun kuuluu usein korjausleikkaus, jolloin syövän aiheuttamat, siitä ikävällä tavalla muistuttavat jäljet omassa kehossa pyritään paikkaamaan. Toisille meistä rekonstruktio voidaan tehdä jo kasvaimen poiston yhteydessä, mutta moni pääsee leikkaukseen vuoden tai muutaman vuoden kuluttua varsinaisen akuuttivaiheen jälkeen.

Tahdon tässä yhdessä nostaa esiin – ja uskon puhuvani monen rintasyöpäpotilaan suulla – että puhe kauneusleikkaukseen menemisestä tuntuu melko ymmärtämättömältä. Kauneudessa ei ole mitään vikaa, mutta jostain syystä edellä mainitsemani termi sisältää jonkinlaisen sisäänujutetun ajatuksen turhamaisuudesta, jopa turhuudesta. Väittäisin, ettei yksikään rintasyövän kokenut mene leikkaukseen vain näyttääkseen paremmalta, vaan pikemminkin eheytyäkseen. Oikeastaan haluaisinkin puhua eheytymisleikkauksesta.

Minulla oli etukäteen suunniteltu operaatio pari viikkoa sitten, kesän kynnyksellä, ja olin henkisesti varautunut yhteen nukutukseen. Niin kuin elämässä usein käy, asiat eivät menneet oletetusti, vaan leikkauksia tuli lopulta kuusi ja synkkiä sekä valoisia hetkiä sisältäneitä sairaalassaolopäiviä kaikkiaan 11. Jossain vaiheessa epätoivo ja turnausväsymys pyrkivät ottamaan naisesta niskalenkin ja huusin jo mielessäni enkeleitä apuun.

Koska hallitsen paremmin kielikuvat ja vertaukset kuin lääketieteen, en nyt edes yritä selittää asiaa muuten kuin toteamalla, että ensin ongelmia aiheuttivat minun mutkikkaat ja mykkyräiset, savolaismalliset verisuoneni ja sitten pienet ilkeät majavat tekivät padon. Kun jyrsijät tukkivat rakennelmillaan järven poistumisreitin, ei vesi pääse virtaamaan. Samoin tapahtui minun leikatulle rinnalleni, kun veri ei päässyt etenemään sinne, minne se olisi luonnostaan halunnut mennä.

Uskon ikäviinkin kokemuksiin sisältyvän mahdollisuuden oppia niistä jotain uutta. Sain taas muistutuksen siitä, miten kaikkea ei voi hallita millään varautumisella. Minua oli leikkaamassa ja hoitamassa useita kokeneita ja sitoutuneita, ykkösketjun lääkäreitä sekä ystävällisiä, osaavia hoitajia. Tästä huolimatta asiat tahtoivat mennä vaikeaa reittiä. Oivalsin myös esimerkiksi, että lääkäristä ei tule huippukirurgia siksi, ettei hänen leikkauksissaan tulisi koskaan ongelmia vastaan, vaan pikemminkin sen takia, että hänellä on taito, osaaminen ja päättäväisyys ratkaista nuo haasteet. Kolmanneksi opin sen, että potilaidenkin on oltava kohtuullisia hoitohenkilökuntaa kohtaan. Ei ole asianmukaista pompottaa työssään kiireisiä, kaikenlaista käytöstä sietämään joutuvia hoitajia asenteella: ”mulle, kaikki, heti, nyt”. Heillä on kova paine työssään ja paljon muitakin hoidettavia tarpeineen ja vaatimuksineen.

Vielä muutama sana enkeleistä. Aiemmin jo mainitsin, että kutsuin synkimpänä hetkenä heitä apuun. Kukin saa vapaasti laittaa kokemukseni mielikuvitukseni tai lääkitykseni piikkiin, itse koin joka tapauksessa poismenneiden läheisteni läsnäolon hyvin voimakkaana. Isäni jopa istui sänkyni päädyssä vartioimassa kaikkein kriittisimmän leikkauksen jälkeisen yön. Hiukan ihmettelin, saako taivaassa polttaa piippua, mutta hän selitti sen olevan mukana vain minun mielikuvieni takia. Vähän aikaa sitten menehtynyt läheiseni kävi myös silittämässä poskeani kehottaen jaksamaan vielä, koska minulla on paljon tärkeää tehtävää jäljellä. Niin kuin tämä kirjottaminen ja perheestä huolehtiminen.

Haluan välittää kiitokseni Jorvin osasto K3:n hoitajille. Olette loistava tiimi ja jaksatte olla ymmärtäväisiä sekä joustavia potilaita kohtaan. Samoin kiitokset kaikille minua hoitaneille lääkäreille: Ponnistelitte puolestani paljon ja on selvää, että teidän sydämenne ovat potilaiden puolella. Erityinen kiitos ylilääkäri Tiina Jahkolalle. Onneksi pyysin kerran luvan sinutella, niinpä voin nyt sanoa asian näin: olet timanttia. Sen lisäksi, että teet loistavaa työtä leikkaussalissa, kuulet ja näet sekä kohtaat potilaasi aivan poikkeuksellisella tavalla.