Kuva: Annika Mannström
Huominen – päiväkirjakatkelma
14. 2.
Huomenna vien Sirpan vaatteet kierrätykseen. Ei niitä voi sukulaisille ja tuttaville jakaa. Ne tuoksuvat vielä Sirpalta. Hyväntekeväisyys olisi se vihoviimeinen kohde; joku puliakka tulisi vielä kadulla vastaan Sirpan lempitakissa.
Santeri saa pitää korut annettavaksi mahdolliselle tulevaisuuden kihlatulleen. Kaipa sillä jo joku on katsottuna, mutta eihän se meidän miesten kesken sellaisia puhu. Sirpalle uskoutuu kyllä. Hän on hyvä äiti Santerille… tai siis oli. On vaikeaa puhua hänestä menneessä aikamuodossa. Hän oli sentään elämäni suuri rakkaus. Tai siis on.
15.2.
Sirpa jaksoi viimeiseen asti uskoa huomiseen. Elimme kuin huomista päivää. Nyt ei huomista enää ole, eikä Sirpaa. En oikein osaa puhua paperille. Tämä on elämäni ensimmäinen päiväkirja. On kuin puhuisi itsekseen. Kukaan ei vastaa – eikä ota kädestä kiinni… kun tuntuu raskaalta. Paperi on vain paperia. Sitä ei voi halata.
16.2.
Uni ei tullut silmään. Ehkä halusin venyttää eilistä päivää mahdollisimman pitkäksi. Miksi pelkäisin huomista? Enhän usko siihen enää. Entä tämän jälkeen, kun ei huomista enää ole? On kai otettava jokainen päivä omanaan, enkä halua. Tahdon elää eilisessä. Siinä eilisessä, jossa uskoimme vielä huomiseen. Väsyttää.
17.2.
Olin Sirpan kanssa viime yönä rannassa. Hän oli yhtä iloinen ja säteilevä kuin aina. Heitteli kiviä rantaveteen ja runoili jotain taikojaan tai loitsujaan – en muista mitä. Oli lämmin kesä. Luonto oli kaunis, eikä taivaalla ollut pilviä.
Sirpa oli syntynyt karkauspäivänä. Vien sitten kynttilän joka neljäs vuosi. Poismenon päivämäärää en enää edes muista. Se ei ole minulle mitenkään rakas tai muuten tärkeä.
18.2.
Vuoden kuluttua Santtu on jo aikuinen – menee armeijaan ja muuttaa pois kotoa – suunitelee kuulemma lähtevänsä Helsinkiin opiskelemaan. Ehkä silloin olisi aika luopua tästä talosta. Liian isokin tämä on yhdelle. Ja muistoja on liikaa. Yksinäisin illoin kauniitkin muistot kaatuvat päälle. Tuo sohva, tuo kuisti tuo sauna. Ehkä minäkin muutan Helsinkiin, pois näistä kaikista rakkaista muistoista.
19.2.
Santtu oli saanut jostain kuusi tölkkiä olutta. Toi ne olohuoneen pöydälle kuin aikuinen mies. Tarjosi minulle – avasi itselleenkin yhden – sellaista ei Sirpa olisi sallinut. Santtu tiesi sen hyvin, mutta joi silti. Hänenkin katseensa näytti viivähtävän eilisvuosien onnellisissa muistoissa. Emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Pari tölkkiä myöhemmin Santtu totesi: ”Isä… Huomenna tänäänkin on eilinen.”
20.2.
Pari olutta auttoi nukahtamaan. Nukuin sikeästi ja unia näkemättä. Sovimme silti, ettei kumpikaan ota juomista tavaksi. Niin on Sirpankin mielestä oikein. Vein heti aamusta eiliset tölkit maitokauppaan. Kahvimaito oli loppu. Sirpa sen yleensä osti. Santtukin on alkanut juomaan kahvia.
27.2.
Sirpan vaatteet on vielä eteisessä… jätesäkeissä. Niitä on raskas viedä minnekään. Ehkä poltan ne kevään tullen mökillä. Tai sitten kuskaan ne kaatopaikalle. Niin on kai paras. Teen sen heti huomenna.
Kirjoittaja Heikki Lehtosaari