Adoptoin norsun!
– Tervetuloa tekemään lopputyötä meidän kulttuurilaitokseemme. Valmistut ensi vuonna ja minua kiinnostaisi tietää, missä näet itsesi tulevaisuudessa, työelämää ajatellen? kysyi kulttuurilaitoksen johtaja minulta haastattelun lopuksi. Ihan spontaanisti ja miettimättä asiaa tarkemmin aloin nauramaan ja sanoin, että kyllä mä näen itseni perustamassa taidekoulua Afrikkaan, jonnekin slummialueelle tai syrjäseudulle. Mieleeni tulvi muistoja kymmenen vuoden takaiselta reppureissulta eteläiseen Afrikkaan. Tuossa spontaanissa lausahduksessa kiteytyi kaikki, mitä elämältäni halusin. Maksaisin opintolainat, keräisin lisää työkokemusta, pakkaisin rinkkani ja lähtisin. Afrikka tuoksuineen, äänineen, maisemineen ja mahdollisuuksineen oli tehnyt sieluuni lähtemättömän vaikutuksen. Se oli minun maailmani, se resonoi kaikkea, mitä elämältäni tahdoin ja mitä voisin sille tarjota.
Hoitaja vetää verhot tuolini eteen, että saan rauhassa antaa kyynelten virrata. Tippa on saatu laitettua suoneen usean yrityksen jälkeen, lähden hoidosta suoraan vanhempieni luo, sillä en enää pärjää yksin kotona. Jälkeenpäin en muista, kauanko vietin aikaa vanhempieni luona. Viikkoja, kuukauden, kaksi? Sillä ei ole väliä. Joku muu teki ruuat, tiskasi, huolehti. Nukuin. Itkin. Nukuin.
Värit katosivat. Katosi ilo. Tauti vei tulevaisuuden. Minuus hajosi ja muuttui. Vuosi vaihtui toiseksi ja voimat eivät palaneet ennalleen. Työelämä jäi. Kuuntelin kateellisena ikätovereideni pohdintaa siitä, että tässä iässä on viimeinen mahdollisuus vaihtaa työtä ja alkaa toteuttaa ne haaveet, jotka ruuhkavuosina piti jättää taka-alalle. Olisi aika elää sitku-elämän sijasta nytku-elämää. Entäs minä?
Sosiaalityöntekijä täytti puolestani työkyvyttömyyseläkehakemuksen. Hän totesi, että levinneellä rintasyöpädiagnoosilla ovat kaikki saaneet myöntävän päätöksen, ei hätää. Kadulla tuli itku. Helpotuksesta. Tämä meni nyt näin.
Elämään on palannut värit. Elän, kaikesta huolimatta. Päivä kerrallaan, joskus hetki kerrallaan. Iloisena, kiitollisena jokaisesta hetkestä, jokaisesta kohtaamisesta. Tänään on hyvä päivä, ympärilläni on kauneutta, ystäviä, toivoa ja mahdollisuuksia. Jokainen päivä, jokainen hetki. Kaiverrutin sormukseeni sanat ”tää on mun rakas elämä”.
– Mä näkisin, että me voidaan jättää nämä tapaamiset nyt tauolle, psykiatrinen sairaanhoitaja toteaa. Sulla on erittäin hyviä ja valoisia ajatuksia tulevaisuutesi ja kuntoutumisesi suhteen. Pidä niistä kiinni ja kirjoita ne vaikka ylös, että voit palata niihin tarvittaessa. Olet hienosti prosessoinut tätä muuttunutta elämäntilannettasi. Ja muista, että jos tilanne muuttuu, voit aina ottaa minuun yhteyttä matalalla kynnyksellä.
Huominen on meillä kaikilla epävarma, huolimatta siitä, sairastaako parantumatonta syöpää vai ei. Näen tämän päivän, huomisen, tulevaisuuden, valoisana ja täynnä mahdollisuuksia. Afrikka jäi, taidekoulu jäi, patikointi Euroopan halki ja tavoitteellinen urheilu on unohdettu. Miten muuttaa tähän hetkeen, tähän tilanteeseen sopiviksi haaveet, unelmat, omannäköisen elämän arvot ja arvostukset?
Adoptoin norsun! En pääse vapaaehtoiseksi paikan päälle, mutta tuen orpojen eläinten hyväksi tehtävää työtä Keniassa seuraamalla Naleku-norsun toipumista ja palauttamista takaisin luontoon. Antamieni aineettomien lahjojen avulla yhteisöt ja yksittäiset ihmiset kehitysmaissa saavat mahdollisuuksia ja toivoa paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Pelastakaa Lapset ry:tä tukemalla mahdollistan eriarvoisessa asemassa tai muuten haasteellisessa tilanteessa eläviä perheitä selviytymään arjessa täällä Suomessa. Poikkihuilunikin olen testamentannut hyvään tarkoitukseen. Haluni auttaa ja vaikuttaa ovat löytäneet muotonsa.
Kummityttöni aikuistuu ja muuttaa pian omaan kotiinsa. Seuraan suurella rakkaudella tämän nuoren naisen kasvua ja oman tien löytymistä. Ystävästäni tulee isoäiti jo toisen kerran. Äitini istuttaa uusia ruusuja pihalle, tulevia sukupolvia ilahduttamaan. Liikun lempeästi kehoani kuunnellen ja luen kirjoja muiden tekemistä vaelluksista ja seikkailuista, kiitollisena niistä, jotka itse ehdin toteuttaa.
Seuraan ilolla ystäväpiirini elämänmuutoksia ja arvomaailman pohdintoja. Olen samassa elämänvirrassa, omanlaisena, yhtä arvokkaana, lujasti elämässä kiinni. Istun ja ihmettelen arjen pieniä ja suuria hetkiä, joita olen oppinut arvostamaan syvemmällä ja uudella tavalla. Huomisen idut kasvavat tästä hetkestä. Nyt on hyvä. Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitsen.
Kirjoittaja: Maliisa Rale