Aamukävelyllä 31.5.2020 klo 5.30
Hyvin erikoinen kevät on nyt takana. Tänään on sen viimeinen päivä ja on aika vilkaista sitä vielä kerran ja jättää se sitten taakse. Päätin lopettaa epätavallisen ajanjakson poikkeavalla tavalla: nousin ylös jo klo 5.30 ja lähdin koirien kanssa parin kilometrin kävelylenkille. Ajatuksenani oli katsella ja kuuntella aamu-unista luontoa, painaa sieluuni jälki kevätaamun valosta sekä pohdiskella ja tehdä yhteenvetoa mielessäni. En muista toista yhtä outoa kevättä, vaikka henkilökohtaisella tasolla tämä vuodenaika on merkinnyt mullistuksia ennenkin. Tänä vuonna normaalielämämme kääntyi päälaelleen eikä pelkästään täällä Suomessa, vaan kaikkialla. Koko ihmiskunnan sopeutumiskykyä on testattu oikein toden teolla.
Muistelen, kuinka maaliskuussa siirryttiin poikkeustilaan nopeasti ja melko valmistautumattomasti, mutta aika kuuliaisesti. Kynnelle kykenevät jäivät tekemään töitään kotikonttoreihin, kun toisten taas oli jatkettava työpaikalla käymistä tartuntariskistä huolimatta. Koulut ja päiväkodit sulkivat oviaan ja lasten hoito piti järjestää, kuka mitenkin kykeni. Koen olevani onnekas: minulla on työ, joka jatkuu eikä minulla ole pieniä lapsia huollettavana. Moni muu on joutunut venymään paljon enemmän. Ongelmat ovat monikertaistuneet, kun tulot ovat pienentyneet ja jatkuvuuden tilalle on tullut epävarmuus. Monessa perheessä on voitu huonosti, mutta idealistina toivon, että tilanne on tuottanut jotain hyvääkin. Läheisten arvo on korostunut, puhumattakaan terveyden ja turvallisuuden merkityksistä.
70 vuotta täyttäneet eristettiin koteihinsa heiltä paljoa kyselemättä. Oma äitini asuu Etelä-Savossa ja olemme pitäneet yhteyttä puhelimen avulla. Hän on onneksi varsin itsenäinen tapaus ja tottunut yksinoloon. Silti, ajatus pitkästä eristyksestä tuntuu aika kovalta. En oikein edes uskalla miettiä, miten asiat olisivat järjestyneet, jos hän ei olisi pysynyt terveenä. Vanhusten yksinäisyys on yksi korona-ajan esiin nostama ilmiö ja toivon, että keskustelu sekä ratkaisujen etsiminen jatkuvat palattuamme normaalitilaan.
Matkat ja suunnitelmat peruuntuivat tai vähintäänkin lykkääntyivät. Moni asia on järjestynyt etänä: tapaamiset, opinnot, pääsykokeet ja viimeisimpänä ylioppilas- ja valmistujaisjuhlat. Tänä keväänä koulunsa päättävillä on totuttua vaatimattomammat juhlallisuudet, mutta toivottavasti he tavoittavat jotain siitä ihanasta huumasta, joka syntyy, kun on paperit kourassa, elämä edessä ja tulevaisuus täynnä vaihtoehtoja. Vietämme perheessämme mieheni tyttären lakkiaisia huomenna maanantaina, melko pienessä porukassa ja vuorojärjestelmällä. Onnistuu se niinkin.
Tämän kaiken keskellä olemme olleet koko kevään huolissamme läheistemme ja omasta turvallisuudestamme. Jotkut ovat sairastuneet, osa valitettavasti vakavasti. Olen usein ajatellut lämmöllä niitä, joiden syöpähoito on osunut koronakeväälle. Toisessakin olisi ollut tarpeeksi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla -ajatus ei oikein sovi tähän tilanteeseen, pikemminkin tuntuu kohtuuttomalta, että toiset joutuvat kohtaamaan nämä haastavat tilanneet keralla. Toivottavasti usko hyvään arkeen palaamiseen on säilynyt mahdollisimman monella.
Lähdin aamulenkille pohtien mielessäni, kuinkakohan monta rusakkoa ja citykania onnistumme koirien kanssa bongaamaan. Asun rauhallisessa kaupunginosassa lähellä Espoon keskuspuistoa ja täällä riittää eläimiä, kesyjä ja villejä. Ensimmäiseksi tapasimme Finnoontien ojasta meitä noin kolmen metrin päästä suurilla silmillään tuijottavan kauriin. Toivotin sille hyvä huomenet ja kielsin menemästä autotielle. Kohtasimme myös seitsemän rusakkoa, joista neljä nukkui pellolla kauniissa asetelmassa turvavälit huomioiden. Koiriani eivät jänikset juurikaan kiinnosta, minä taas pidän niistä kovasti, vaikka ne ovatkin syöneet koristeomenapuuni rungon huonoon kuntoon. Nämä eläimet toivat mieleeni yhden lempikirjoistani, Richard Adamsin mainion Ruohometsän kansan, jossa villikaneilla on ihan oma, kirjailijan keksimä kielensä. Tajusin, että tarina on varsin ajankohtainen, sehän kertoo eläinten kamppailusta omasta elintilastaan. Päätin lukea kirjan tänä kesänä uudestaan ja suosittelen sitä ehdottomasti muillekin.
Lämpöä ja valoa kaikille teille, koitetaan nauttia pienistä asioista ja alkavasta kesästä.
Tuulin edellinen blogi Tuulin seuraava blogi