Menetyksen surua vasten piirtyy myös toivo

Lapsi saattaa surra hyvin eri tavoin kuin mikä aikuisen näkökulmasta olisi ilmeistä. 

Katarina Malmbergin kirja on suunnattu heille, jotka haluavat tietoa ja kokemusasiantuntijuutta siitä, miten suru lapsella voi näyttäytyä ja minkälaisia asioita vanhempien on hyvä tietää, kun vanhemmalla on parantumaton, kuolemaan johtava sairaus. 

Kirja kertoo melanoomaan sairastuneesta Mariasta, hänen puolisostaan Antista ja heidän pienestä pojastaan Aleksista. Kirja on monella tapaa raskas, mutta samalla tärkeä puheenvuoro. Perheen tarina menee ihon alle ja nostattaa varmasti voimakkaita tunteita lukijoissa. Siihen kannattaakin tarttua hetkellä, kun oma tilanne on tasaisemmassa vaiheessa. 

Jokainen, joka on katsonut syöpää sairautena silmästä silmään, on vähintään kurkistanut myös kuolemaa silmiin. Ja jos diagnoosiksi tulee levinnyt, parantumaton syöpä, kuoleman todellisuus on läsnä ainakin jollakin tasolla jokaisessa päivässä. 

Kirja on paljon muutakin kuin kirja pienen lapsen surusta. Se on myös kirja elämän epäoikeudenmukaisuudesta, liian varhaisesta äidin menetyksestä, puolison ja läheisten surusta. Samalla se on kirja toivosta, rakkaudesta ja siitä, että käsittämättömimmänkin menetyksen jälkeen elämä voi jatkua, sen pitää jatkua ja se kantaa.  

Tarinan kaaressa avautuu hienosti se, miten Maria ja Antti ovat pariskuntana rakentaneet parisuhteensa sekä suhteen läheisiinsä. He pystyvät puhumaan vaikeistakin asioista, sekä toisilleen että lapselleen. Ja jos eivät pysty, hakevat apua. Tässä perheessä turvaverkko kannattelee sairauden aikana ja edelleen Marian poismenon jälkeen. Vanhemmat tekevät tietoista työtä sen eteen, että pienelle lapselle jää äidistä turvallisia ja kauniita muistoja.  

Aleksia kantaa tulevaisuuteen myös tavallinen ja turvallinen vauva-aika. Tutkimustenkin mukaan turvallinen varhaislapsuus, etenkin ensimmäinen elinvuosi, rakentaa perustan vakaalle aikuisuudelle. Toisaalta vanhemmat eivät jää kriisin ja elämää järkyttävän sairaudenkaan keskellä yksin, vaan osaavat hakea ja saada apua, myös Marian kuoleman jälkeen. Tärkeä huomio on sekin, että kun pieni lapsi ei voi muistaa itse asioita läheisestä ihmisestä, läheiset voivat toimia muistin tukena. He voivat kertoa kuinka kuollut vanhempi rakasti lasta, kuinka iloinen hän tästä oli ja kuinka tärkeitä yhteiset hetket hänelle olivat.  

Kirjan rakenne tukee kertomusta: alkupuoli keskittyy perheen tilanteeseen sairauden edetessä muun muassa Marian aikaisemmin julkaistujen blogikirjoitusten (ks. The Syöpä Show) kautta. Kirjan loppupuoli käsittelee tutkimuksiin pohjaten lapsen surua, lapsen tapaa käsitellä menetystä, perheen dynamiikan ja vanhempien parisuhteen merkitystä lapsen tunnetaitojen kehittymisen tukena sekä eri ikäisten lasten ymmärrystä surusta, kuolemasta ja sen lopullisuudesta.  

Lapsi saattaa surra hyvin eri tavoin kuin mitä aikuisen näkökulmasta olisi ilmeistä. Toisaalta lapsi hakee läheisyyttä ja rakkautta äidiltään silloinkin, kun äiti ei enää pysty eikä jaksa, esimerkiksi hakeutumalla viereen ja lähelle köllöttelemään. Kirjan kirjoittaja tuntuu saavan perheen tunnelmasta ja tilanteesta hyvin kiinni haastatteluiden ja blogitekstien perusteella.  

Kirja osoittaa, että surusta ja luopumisesta huolimatta viimeiset päivät voivat olla myös merkityksellisyyden, rakkauden ja ennen kaikkea elämän täyteisiä. Kirjassa siteerataan useammassakin yhteydessä erityistason psykoterapeutti, FT Florence Schmittiä. Florencelta on myös sitaatti ”miten elää niin, ettei kuoleman pelko varastaisi jäljellä olevaa elämää?” Kysymys on hyvä silloinkin, kun kaikki on hyvin. Pelko ja ahdistus syövät herkästi elämästä ilon.  

Menetyksen surua vasten kirjasta piirtyy toivo elämän jatkumisesta ja kuolemasta myös luonnollisena osana elämää. Kauniina ajatuksena kantaa sekin, että niin kauan kuin meitä muistetaan, niin kauan olemme läheistemme mielissä elossa.  

Katarina Malmberg: Äiti tule kotiin! Kirja lapsen surusta. Tuuma-kustannus 2023. 

Lisää lukuvinkkejä on koottu Luettavaa-sivulle