Talvinovelli: Siellä, takana vaarojen lumisten
Erään sanonnan mukaan onneen vaaditaan kolme asiaa: jotain tekemistä, joku jota rakastaa ja jotain mitä toivoa. Minä, Jyrki Pakkanen, eläkkeellä oleva maanviljelijä, olen onnellinen mies. Tekemiseni eivät lopu niin kauan, kun jaksan laittaa ruokaa, sillä ruoanlaitto on intohimoni. Rakastan maatani ja perhettäni ja toivon eläväni vielä pitkään. Synnyinmaastani minulle ei jäänyt mitään muistikuvia, koska synnyin jatkosodan aikana Laatokan Karjalan Lumivaarassa. Myöhäisimmissä kuvitelmissani paikka näytti minusta aina lumivalkoiselta rauhan ja hiljaisuuden valtakunnalta.
Evakkona minun ei onneksi tarvinnut muuttaa kokonaan pois rakkaasta Karjalasta ja sain jäädä asumaan Karjalan kunnaille. Myös Karjalasta löysin oman heilini, tummatukkaisen ja ruiskukkasilmäisen Annuskan. Tapasimme kuoron harjoituksissa. Yhdessä laulaminen tuottaa tunnetusti paljon mielihyvää ja yhdistää ihmisiä. Minä ja Annuska yhdistyimme mielihyvän merkeissä varsin pian aviopariksi. Valmistamillani karjalanpaisteillakin oli suuri rooli Annuskan sydämen valloittamisessa. Rakkautemme kantoi hedelmää ja liitossamme syntyi kolme ihanaa lasta, ensin tyttö ja noin kymmenen vuoden kuluttua kaksi poikaa lisää. Rakkaus kantoi myös vastoinkäymisten yli ja auttoi arjen ja elämän rullatessa eteenpäin. Onnellisesti. Vuosi vuodelta. Vuosikymmeneltä toiselle.
”Valitettavasti näytteestänne löytyi syöpä”. Sanat, joita kukaan ei halua kuulla. Sanat, jotka kuulevat vuosittain kuitenkin kymmenet tuhannet ihmiset Suomessa. Ikävä uutinen ei yllättänyt minua. Jotenkin vaistosin, että viisi vuotta aikaisemmin rinnastani löytynyt patti, hyvälaatuiseksi silloin todettu muutos, ei ollutkaan hyvälaatuinen, vaan näytettä oli otettu tuolloin liian pienellä marginaalilla. Joskus pienet marginaalit ratkaisevat paljon.
Ihmiset katsovat usein levinneeseen syöpään sairastuneita kuin elossa olevat kuolleita: toisaalta hieman kauhuissaan ja toisaalta hieman uteliaina ja tuntien tiedostamatonta iloa – te olette osittain jo tuolla puolella ja me olemme vielä täällä. Päätin rakentaa parhaan mahdollisen tulevaisuuden ”tällä” puolella niistä pelikortista, joita on ollut vielä jäljellä.
Tärkein kortti oli tietysti itse syöpähoito. Minulla on ollut onnea, sillä sain hoitojen ajaksi oman onkologin, mikä on nykyisessä terveydenhuollossa enemmän poikkeus kuin sääntö. Tämä ihana, osaava ja empaattinen naislääkäri osaa asiansa ja hänellä on ollut aina aikaa pohtia monia elämän asioita yhdessä minun ja Annuskan kanssa. Meille on jäänyt todella sellainen tunne, että hän kuuntelee ja hän myös kuulee. Annuska on pysynyt uskollisesti rinnallani ja on ollut mukana kaikissa hoitokäynneissä useampien vuosien ajan työkiireistään huolimatta. Arvostan sitä suuresti. Minusta tuntuu, että perheessä kaiken muun lisäksi myös miehen terveys lepää usein naisten harteilla.
Kun ajan rajallisuus tuli konkreettisesti vastaan, minusta tuli hyvin herkkä. Aloin kiinnittää huomiota asioihin, joita en aiemmin huomannut. Kaikki tarpeeton ikään kuin kuoriutuu pois. Herkistyn nykyään arjen pienistä asioista: aamukahvin tuoksusta, painomusteelta tuoksuvasta lehdestä, satunnaisen ohikulkijan hymystä, sateen ropinasta. Lista on loputon. Myös suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut. Ennen se oli pelottava viikatemies, mutta nyt näen sen sielulintuna, joka vie minut horisontin taakse, lumivalkoisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.
Lapseni ovat olleet pysyvä ilon aihe. Heidän onnistumisensa tuntuvat paljon isommilta kuin omat. Voi kuinka iloitsinkin, kun tyttäreni pääsi omille jaloilleen hankittuaan rakastamansa ammatin, keskimmäinen poika väitteli tekniikan tohtoriksi ja kuopus tervehti minua Finnairin lentäjän univormussa. Noina hetkinä kaikki omat huolet unohtuivat ja jopa kivut lakkasivat muistuttamasta itsestään.
Enpä aiemmin uskonut, että koirasta voi tulla niin tärkeä kaveri minulle. Meillä oli vuosikymmeniä sitten karjaa ja muita maatalon eläimiä, mutta sairastuttuani vaikeaan astmaan oli niistä kaikista luovuttava. Yllätys olikin suuri, kun kehoni ei protestoinut mitenkään, kun poikani tanskalais-ruotsalainen pihakoira Walssi oli meillä vierailulla ensimmäisen kerran. Sen jälkeen Walssin käynnit ovat tihentyneet, ja siitä on tullut paras terapiakaverini. Kun se on ollut hoidossa meillä, en oikein tiedä, kumpi hoitaa ja ketä: me sitä vai se meitä. Walssi otti oitis Annuskan paikan sängyssäni ratkaisevin seurauksin.
Sairastettuani syöpää vuoden verran kuvioihin tuli myös vaikea epilepsia. Ensimmäisen epileptisen kohtauksen sain yöllä. Minulta meni samalla puhekyky enkä pystynyt pyytämään apua. Onneksi Walssi alkoi haukkua ja juosta vimmatusti ympäri taloa. Se sai haukunnallaan herätettyä Annuskan, joka soitti heti ambulanssin. Ambulanssissa sydämeni pysähtyi, mutta selvisin ensiavun ansiosta. Seuraavana päivänä Annuska osti hengenpelastajalleni ison palan herkullista naudanfileetä. Minulla on ollut tuuria, että kolmena kertana saadessani nuo epileptiset kohtaukset Walssi oli meillä.
Vaikka kestin raskaat hoidot ja toivuin aina lähes entiselleen, kuudentena sairausvuotena tilanne alkoi pikkuhiljaa olla vaikea. Vaivojen kirjo kauhistuttaisi vihkiytymätöntäkin: kynsien irtoamisia ja ihon kuoriutumisia käsistä ja jalkapohjista, vyöruusuja ja keuhkokuumeita, nesteen kertymistä keuhkopussiin ja sydänkohtauksia. Hiuksetkin lähtivät kolmesti pois kokonaan. Heti sairauden ensimetreillä sanoin lääkärille, että silloin, kun tai jos hoidot eivät enää auta, haluan itse päättää, milloin hoidot lopetetaan. Tämä päätös kirjattiin ylös ja se myös piti.
Tammikuun lopussa alkoi tuntua, että loppu lähestyy. Sain taas keuhkokuumeen. Ennen ambulanssin tilaamista pyysin nuorinta poikaamme, joka oli tuolloin käymässä kotona, saunottamaan minut. Se tuntui hyvältä. Sauna on aina ollut suomalaiselle pyhä paikka. Kun keho puhdistuu ja rentoutuu, sielukin pääsee lepäämään. Lähtiessäni sairaalaan käännyin vielä ovella ja hyvästelin.
Sairaalassa sain taas epileptisen kohtauksen. Se oli raju. Ensin odottamaton ajatusten, tunteiden ja muistojen virta valtasi minut kokonaan ja sen jälkeen kaikki se ahdistus, joka oli kertynyt elämäni aikana, virtasi lävitseni ja valui maahan. Minusta tuli kevyt ja rauhallinen.
Kuolin talvisena helmikuun iltana rakkaiden läheiseni ympäröimänä. Se oli kaunis hetki. Olen onnellinen mies, koska jätin jälkeeni hyviä tekoja ja sanoja ja paljon rakkautta. Me elämme niin kauan, kun joku muistaa meidät. Meissä kaikissa asuu meitä edeltäneiden ihmisten rakkaus.
Omistettu Paulille
Irina Penttisen novellisarja:
Kesänovelli: Pelastettu päivä ja muita oivalluksia