Kuva: Annika Mannström
Huomenna, Makkonen
Minulla on rintasyöpä. Sanon sen suoraan ettei jää epäselvyyksiä. Ja senkin, että tämä homma ei ole kuppikoosta kiinni. Kun olen tälläinen isotissinen mies, se tietysti tulee heti mieleen. Mutta ei se niin mene. Onko asiassa omaa syytä ja miten, sitä en tiedä. Ei sitä tiedä lekurikaan. Tutki päästä varpaisiin ja sanoi että verenpaine ei ole huono ja että painoindeksi on siedettävä. Kolesteroli on kuulema ikäiselleni 42 v miehelle ihan tavallinen eli huono. Nyrkkeilyharrastus on pitänyt sydämen kunnossa ja kun ei ole muita syntejä kuin liika työnteko, niin olisi voinut olla tulemattakin. Mutta tuli kuitenkin. En sitä itsekään tajua. Miten voi tulla kaikista ihmisistä juuri minulle? Kaikista miehistä juuri minulle?
Mutta kun geenit on mitä ne on, ei tämä hirveästi ihmetytä. Isällä eturauhanen, äidillä keuhkot, mummi ja pappa ja isoisä ja isoäiti täyttävät ne paikat jotka lääkärikirjassa vielä on. Syöpäsairas suku. Mitäpä siitä. Vaikka ei tässä hullummin asiat ole. Lääkäri sanoi että on mahdollisuuksia vaikka mihin. Jos ei ole pesäkkeitä, voi jopa olla, että rinta jää paikalleen. Mitä nyt otetaan rasvakudos pois. Sanoi ettei tule edes arka. Vaikka sama se minulle. En ole omiani hypistellyt. Ehkä olisi pitänyt. Kun lopetin juomisen, salin pojat sanoivat, että iskut kevenivät. Minä sitten aloin iltasyönnin. Sitten pojat sanoivat, että iskut hidastuivat. Sitten jätin tupakat pois. Siihen kaverit eivät sanoneet mitään minkä tulkitsit että iskut oli sen verran napsakoita, että puheet jäivät pukukoppiin. Nyt tämä rinta-asia on minulta lyönyt ilmat pihalle. En osannut puhua aikaisemmin mistä sori. Sano pojille että isä heitä kovasti rakastaa ja aina. Ja sinua Sirpa, vaikka emme enää ole sillä lailla läheisiä kuin ennen, ajattelen sinua kovasti ja toivon kaikkea hyvää.
Vaikka ei tässä kuolemaan ruveta. Kunhan nipsautetaan rinta pois, kuten mummoni sanoi. Ja muistutti kirurgia että ota se oikea, ota se oikea. Vaan ei ottanut kirurgi mummolta pois sitä oikeaa vaan vasemman jossa oli kasvi. Minulta lähtee nyt oikea rinta. Tulikin sellainen reilu tasapeli.
Jätin sen tekstin siihen, että jää tilaa laittaa nimi alle ja jos on mitä lisäyksiä tarpeen, taitoin paperin taskuun ja lähdin niiltä istumilta sairaalaan.
Makkonen istui sängyssä puolimakuulla, verhot olivat puoliksi kiinni ja toisessa sängyssä torkkui joku toinen puolivanhus niin että päätin käyttää tilaisuuden heti hyväksi. Aikaahan oli vain puoli tuntia ennen leikkausta. Joten menin ja ojensin kirjeen suoraan Makkosen kouraan mikä olikin hyvä sillä ei hän letkuilta päässyt lähemmäksi, vähän vain ihmetteli sitä että mikä se oli, lähti kuitenkin lukemaan.
“Ei, voi hyvä isä”, hän vain murahti, kun nosti katseensa. Miten nousikin kyynel silmään molemmille. Siitä näin ettei se paha asia ollut, se kirje. Vaan toimitti asiansa paremmin kuin hyvin. Makkonen veti henkeä kuin joku ahven.
Nappiin meni, onnittelin itseäni, nappiin meni.
“Ei voi olla. Parhaalla kaverilla, silläkin nyt tämmönen. Miten voi olla treenikavereilla sama syöpä, voi helvetti. Mikset sä ole kertonut?”
Siinä kohtaa minuun osui että napsahti. Ja kai minulta suukin aukesi. Jäin niin paikoilleni ihan jäässä, kun siitä näki Makkosen sielun sisään ihan vaikeuksitta. Pupillit laajenivat, supistuivat. Sydänalan tykytykset monitorin kalvolla.
Voi hyvä tavaton, ajattelin…
Tämä ei nyt mennyt ihan putkeen.
Makkonen jatkoi silti lukemista…
“Kun olen tälläinen isotissinen mies…”
Näin että paperi alkoi rypistyä keskikohdan kohdalta. Makkosen sormet tärisivät kuin bambunversot. Kasvolihakset supistelevat vaikka mies oli jo rauhoittavilla. Verenpainemittari olisi tietty räjähtänyt ellei olisi ollut ääni poissa.
“Sanos nyt suoraan että mitä helvettiä? Kuka tämän on kirjoittanut ja miksi?“
Makkonen katsoo minua niillä tiikerinsilmillä jotka olen nähnyt ennekin. Siitä se takakäden suora lähtee. Mutta nyt ei lähde, onneksi. Kaveri on sentään tiputuksessa. Ala siinä nyt sammaltaa.
“Kato me poikien kanssa ajateltiin, että pakkohan sun on kertoa asiasta Sirpalle. Ja pojille. Kun se on sentään sun lastesi äiti. Kato kun eihän se ole mistään kotoisin että sä et kerro niillle. Joten me ystävänpalveluksena päätettiin hoitaa tämä homma. Eikä tätä soittamalla tehnyt mieli…”
Puhun mitä puhun. Ja Makkonen tärisee.
“Siis ajattelitko sä soittaa mun eksälle?”
Nielaisen. Näen että Makkonen tärisee.
“Siis ajattelin olla soittamatta. Kato me poikien kanssa päädyttiin kirjeeseen, ne siis valitsi mut kun olen muka koulujakin käynyt…”
Mutta Makkonen pysäyttää minut. Miten hän sen tekee? Pelkällä katseella. Minä jotenkin halvaannun siihen sängyn ja ikkunan väliin.
“Siksi me päätettiin hoitaa asia kirjeellä. Kato, sä voit antaa tän Sirpalle milloin haluat. Se sitten varmaan kertoo sun mutsille ja pojille ja silleen. Kevyin sydämin.”
Mutta siihen Makkonen pysähtyy. Jotenkin tuntuu pääsevän asian yli. Jotenkin muuttuu vaikka ei muutu. Sama mies, sama katse, mutta silti…
“Mitä helvettiä. Kun mä kerroin niille. Ja itse asiassa Sirpa jo tiesikin. Mun äidiltä”, huohottaa Makkonen: “Kukakohan sille kerto?”
Ja mitä minä siihen voisin sanoa. Kunhan otan pari tanssiaskelta ikkunan edessä. Siinä on pieni nallekarhu ikkunanlaudalla. Söpö otus, puristaa sydäntä kahden käsivarren voimalla. Vai on Sirpa käynyt poikien kanssa. No se selittää kaiken.
“No hei, sittenhän kaikki on hyvin”, sanon ja katson kelloa. Operaation alkuun on viisi minuuttia. Käytävässä lappaa hoitajia siihen malliin että alta pois.
“No jospa minä sitten lähden…”
Makkonen katsoo minua silmiin. Ei hän päästä minua niin helpolla.
“Voi vittu sun kanssa Möttönen. Vitun eläin. Mä en edes tiedä mikä eläin sä olet. Koira, kissa. Eihän tollasta ole olemassa.”
Kohautan hartioitani.
“No olen mikä olen. Onnea leikkaukseen.”
Siihen Makkonen ei vastaa. Hän vain huokaisee ja sulkee silmänsä. Hän puhuu yksin, hän puhuu kattokoristeelle.
“No just. Tuletsä sä sen jälkeen suklaan ja ruusujen kanssa?”, Makkonen sanoo lopulta kun kääntyy ja näkee minut ovensuussa.
“Jos sä niin haluat”, änkytän enkä oikein tiedä missä nyt mennään kun Makkonen hymyilee sängystä.
“Jätä ne ruusut pois ja syö sä ne suklaat.”
Nielaisen.
“Ihmisen paras kaveri, jumalauta. Mutta tule.”
“Okei, siis joo tottakai. Tulen tottakai”, ehdin vain luvata kun väistän teräksistä kärryä jonka hoitaja jo parkkeeraa sängyn viereen: “Huomenna, Makkonen.”
Kirjoittaja: Timo Kojonen