Mitä jää?

”Parisuhde on jatkuvan hyökkäyksen alla”. Kuulin lauseen joskus jossain kirkollisessa yhteydessä, kun puhuttiin eroluvuista ja parisuhteiden haasteista tässä ajassa. Tapanani ei ole hengellistää elämän arkisia asioita tai muutenkaan asioita, joiden tunnen kuuluvan – paremman sanan puuttuessa – ”inhimilliseen vaikutuspiiriin”. Tällä tarkoitan hyvin laajasti esim. geeniperimäämme, kasvatusta ja perhetaustaamme, luonne-eroja ja henkilökohtaisia valintojamme. Niiden tunnistamisessa saa välillä olla tarkkana, kun alamme etsiä syyllistä. Kun elämä viskoo meitä näennäisen mielivaltaisesti ja ohjaa ”tahtomattamme” tilanteisiin, jotka nostavat negatiivisia tunteita, vihaa, epäoikeudenmukaisuutta, itsesääliä tai katkeruutta.

Muistan kuitenkin tuolloin jääneeni pohtimaan, miten parisuhteeseen tosiaan kohdistuu monenlaista ”hyökkäystä”. Monenlaista sen eheyttä, terveyttä ja tasapainoa haastavaa kuormaa. Tätä voi tuoda esim. työstressi, raha-/velkahuolet, alkoholi ja muut riippuvuudet, lapset ja perhearjen uuvuttavuus, omat käsittelemättä jääneet traumataustamme, ulkopuoliset ihmiset tai erilaiset mielen ja kehon sairaudet.

Asia unohtui vuosiksi, mutta päädyin hiljattain elämässäni tilanteeseen, joka palautti teeman mieleeni ja sai pohtimaan sitä perusteellisesti. Minun parisuhteeseeni nimittäin kohdistui hyökkäys – sen nimi oli syöpä. Siitä tuli kuin paha uni, josta haluaisi vain herätä. Rintasyöpä konkretisoitui puolisolleni, mutta tapahtui meille molemmille. Se on yhteinen tragedia, joka osuu toiseen henkilökohtaisesti, mutta vaikuttaa parisuhteen kautta yhtä keskeisesti kumppaniin. Parisuhteessa kun ollaan – enemmän tai vähemmän – yhtä. Niin hyvässä kuin pahassa toisen ihon alla.

Kun tieto putosi elämäämme, olimme molemmat hyvän aikaa hukassa ja käsittelimme käsittämätöntä omista näkökulmistamme. En aluksi tajunnut, miten erillinen prosessi on kyseessä ja koin eläväni puolisoni sairausprosessia. Hiljalleen mielessä vellonut selittämätön vaikeus ja tuntemusten pienet sävyerot alkoivat avata ymmärrystä siitä, että minä käyn läpi omaa prosessiani. Vaikka se on rinnakkainen ja läheinen, se on erillinen. Tuo oli ehkä keskeisin oivallus, joka helpotti omien tuntemusteni käsittelyä ja hyväksymistä heti sen jälkeen, kun itse syövän todellisuus oli väkinäisesti hyväksytty.

Olemme edelleen akuutissa hoitovaiheessa ja keskellä myrskyä, mutta nyt alamme kumpikin tiedostaa, että molempien prosessit ovat tärkeitä ja oleellisia. Tietoisuus auttaa meitä matkallamme kohtaamaan yhteisen vihollisemme. Istumme samassa veneessä ja soudamme samaan suuntaan, mutta omilla airoillamme.

Ihmismielen lahja on sopeutua muutoksiin ja juuri tuo sopeutumiskyky on asiantuntijoiden mukaan ollut avain lajimme menestykseen maailmanhistoriassa. Joka tapauksessa kun tragedia osuu kohdalle, vaaditaan jotain ihan älytöntä: yllättävästä, käsittämättömästä ja epäreilun tuntuisesta tilanteesta olisi tehtävä se ”uusi normaali”? Toivottavasti väliaikaisesti, mutta joskus lopullisesti – tarinat kun ovat hyvin yksilöllisiä. Joka tapauksessa pitkäksi aikaa ja siltikin joidenkin vaikutusten ja seuraamusten osalta lopullisesti.

Miten se on mahdollista? Miten sellaiseen mahdottomuuteen pystyy, jotta tästä elämän ympärikääntävästä tilanteesta voisi jaksaa läpi, käsitellä kaikki sen mukanaan tuomat vaikutukset niin itselle kuin läheisille? Meidän tarinassa moni asia kääntyi lopulta tilanteeseen nähden hyvin, mutta teen silti edelleen ja koko ajan tuota työtä! Tiedän, että on olemassa toisenlaisia tarinoita, joita voin vain kuvitella. Näiden tarinoiden vertailu, kuten vertailu toisiin yleensäkin elämässä, ei liene kovin hedelmällistä. Kaikki tarinat ovat tärkeitä ja arvokkaita, mutta syvät ajatukseni ja harras lohdutukseni on niiden luona, joiden tarina on suurempi ja lopullisempi.

Vaikka tarinat ovat erilaisia, en usko, että tässä pelissä on voittajia. Vaikka nykyään yhä useampi voittaa itse taudin, kaikki ottavat eriasteisesti osumaa ja kantavat arpia loppuelämänsä. Torjuntavoiton elementtejä voi kuitenkin löytää siitä, millaisen perinnön tarinat jättävät jälkeensä.

Kuinka hyvää voi nousta pahan keskeltä ja kykeneekö sitä näkemään. Monesti se vaatii kohtuuttomalta tuntuvia voimia ja ajan kulun tuomaa perspektiiviä, mutta toivottavasti jokaisen arvokkaan tarinan sisältämä kaunis ja pyhä voi lopulta kirkastua. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta olen huomannut, että tuskakin lisää tietoa. Se luo kipeällä tavallaan ymmärrystä ja kapasiteettia, joita ei ehkä voi saavuttaa ”maksamatta hintaa”. Elämä ei kysy, haluatko sitä – voit vain päättää mitä teet sillä pääomalla jouduttuasi maksamaan hinnan.

Olen yrittänyt noudattaa ajatusta, jolla lohdutan ylivastuullista ja koulunkäynnin haasteita stressaavaa tytärtäni: Älä yritä haukata liian isoa palaa ja hallita kaikkea, sillä elämässä on monta ennakoimatonta muuttujaa, liian suurta kokonaisuutta mahduttaa mieleen. Mieli tuntuu muutenkin tulevan usein pari askelta jäljessä, kun elämän tuulet heittävät meitä tuntemattomiin suuntiin. Riittää, että keskityt selviämään aina yhdestä ja ensin käsillä olevasta asiasta kerrallaan. Teet sen niin hyvin kuin jaksat ja osaat. Teet parhaasi, eikä kukaan voi tulla vaatimaan enempää. Lopulta tuuli laantuu, lupaan sen.

Millainen oma prosessini puolisona sitten on ollut? Koska olemme tosiaan edelleen keskellä prosessia, osaan kirjoittaa vain tähän mennessä jalostuneista ajatuksista ja koetuista vaiheista. Heti alkuunsa on todettava, etten ollut lähimainkaan ymmärtänyt, kuinka laaja-alaiset vaikutukset sairastumisella ja hoitojen tuomilla muutoksilla on. Muutosten käsittely voi välillä tuntua täysipäiväiseltä työltä ja kannustan puolisoja tunnistamaan voimiensa rajallisuuden ja pohtimaan tilanteen vaatiessa sairauslomaa, vaikka työ saattaa tuoda tarpeellistakin välimatkaa syöpäarkeen.

Alussa tunteet olivat hyvin primitiivisiä ja hädänalaisia: mies kokee luonnostaan naisen suojelunsa kohteeksi! Oli vaikeasti hyväksyttävä, että tältä viholliselta en pysty puolisoani suojelemaan, en kantamaan tämän myrskyn silmästä pois. On siis vain uitava ja pidettävä usein toistakin pinnalla toivoen ja odottaen, että aaltojen pauhu laantuu. Siitä siirryttiin hiljalleen tuen ja lohdun vaiheeseen, joka jatkuu luultavasti koko matkan ajan hyvien ja huonojen päivien vaihdellessa. Aloin ymmärtää roolini arjen hoitajana, terapeuttina ja välillä nyrkkeilysäkkinäkin. Sitouduin siihen, kannan muutoksissa ja laitan omat tunteeni syrjään. Omaa tuskaa ei usein voi näyttää ainakaan ajallaan – pitää jaksaa, koska on ”se terve”. Käsittelyprosessimme edetessä tilaa ja lupaa on onneksi vähitellen tullut sillekin.

Kuukausien vaihtuessa, hoitoprosessiin liittyvien muutosten edessä, alkoi nousta tuntemuksista vaikein… tuntemus, jota en olisi pystynyt vielä hetki sitten ajattelemaan ääneen tai jakamaan näin julkisesti. Kuvani hänestä naisena alkoi muuttua ja aloin kadottaa haluni häntä kohtaan. Se oli monen tekijän summa, sairaus jäyti hänen mieltään, hoidot hänen kehoaan, samalla tunsin itseni enemmän huoltajaksi kuin rakastajaksi. Tämä vaihe on ollut erittäin kipeä, koska samaan aikaan ja samoista syistä hänen minäkuvansa on aallonpohjassa ja oma tärkein roolini olisi tukea hänen naiseuttaan.

Tiedämme yhdessä ja erikseen, että tärkeintä on elämän jatkuminen ja terveyden palautuminen. On kuitenkin ollut todella vaikeaa elää parisuhdetta syövän vaikutusten langettaman varjon alla vertaamatta sen osa-alueita entiseen normaaliin. Jälleen kerran: vertailu on perseestä… mutta minkäs teet. Ihminen on joskus huono luopumaan. Omien kokemustemme mukaan seksuaalisuus ottaa prosessissa suoraa osumaa, niin halun kuin kyvyn osalta. Syyt ovat henkisiä ja fysiologisia.

Kun entinen ilo silmissä sammuu, kun pirteiden sanojen tilalla onkin huoli ja murhe. Kun ”aivosumu” vie muistin ja ajattelu leikkaa kiinni. Kun keho, jota olen tottunut hyväilemään ja suutelemaan muuttuu myrkylliseksi koskea. Kun lopulta saan koskea, toinen ei nauti siitä. Kun hiukset, joita olen tottunut sivelemään ja nuuhkimaan katoavat. Arpia, hikoilua, pahoinvointia, painonnousua… Kun kaikki muuttuu, mitä jää?

En tiedä, onko olemassa yli-ihmistä, jonka ajattelu ja mielikuvat olisivat immuuneja näille massiivisille muutoksille. On helppo tuntea, että kaikki tuttu ja paljon arvokasta on kadonnut. On helppo tuntea, etten enää saa tarvitsemaani siitä, mitä toisesta on jäljellä. Samalla kuitenkin tarvitaan minua – enemmän kuin koskaan – edelleen antajaksi. Ottamaan koppi elämästä, jolta on juuri viety pohja. Ja se tehtävä voi tuntua liian suurelta kantaa, kun samaan aikaan omia tarpeita jää täyttymättä. Teet rankkaa luopumistyötä, mutta tuska leimautuu omassakin mielessä itsekkyydeksi, jonka päädyt häpeän ja syyllisyyden taakassa kätkemään ja kieltämään.

Meillä kaikilla on tarpeita, vaikka tuntuu täysin väärältä edes ajatella itseä, puhumattakaan sen lausumisesta ääneen toisen kurimuksen rinnalla. Maton alle lakaisu ei kuitenkaan saa asiaa katoamaan tai tee siitä vähemmän totta. Tuntemuksista olisi tärkeää pystyä puhumaan yhdessä ja avoimesti siinäkin väistämättömyydessä, että se sattuu. Hätä syövän omakohtaisesta kokemuksesta kääntää luonnollisesti sairastavan ajatukset täysin kohti itseä ja vaaditaan paljon voimia ja suhtautumista sen ymmärtämiseen, että syöpä on oikeasti kahden kulkema tie. Tämä prosessi, sen tuntemukset ja oireilut ovat erilaisia ja usein eriaikaisia. Niiden rehellinen kohtaaminen yhdessä tuntuu minusta nyt ainoalta tavalta kehittää yhteys, joka antaa molemmille tilaa ja voimia kohdata yhteinen vihollinen. Se on suuri, mutta huomaamaton valinta, joka täytyy tehdä ihan erikseen.

Jos puoliso kätkee sisäänsä toisessa tapahtuneen muutoksen käsittelyn ja sen aiheuttaman tuskan, siitä voi tulla yksinäisyyteen ja erillisyyteen johtava tie. Parisuhteen kannalta tunnen oivaltaneeni: mitä vaikeampi asia, sitä tärkeämpää se on jakaa yhdessä – jottei se johda hiljaiseen, salakavalaan erillisyyteen ja yhteyden katkeamiseen.

Meillä on tällä hetkellä hieno, hauras, mutta paikkansa löytänyt, avoin ja ymmärtävä keskustelusuhde, joka mahdollistaa kummankin prosessien vaikeiden ja hävettyjen tuntemusten jakamisen. Se on vaatinut molemmilta työtä ja aikaa, vastaantuloa ja itsensä ylittämistä, suhtautumista ja oman ajattelun laajentamista. En tiedä, miten meille olisi käynyt tai tulisi käymään prosessin vaiheissa ilman sitä. Olemme myös sopineet, ettei syöpä ja hoitojen vaikutukset saa rajoittaa kaikkien elämää ja minun on tärkeää tilanteen salliessa jatkaa sosiaalista ja harrastuselämää mahdollisimman normaalisti, vaikkei puolisoni aina jaksaisikaan osallistua.

Syöpäsairauksien tutkimus etenee koko ajan. Hoidot tänä päivänä ovat niin hyviä kuin ihmiskunnan lääketieteellinen ymmärrys mahdollistaa, mutta edelleen suurten sivuvaikutusten leimaamia. Ehkä ihmiskunta on jonain päivänä vapaa tästä perkeleestä, ehkä siihen keksitään yleispätevämpi lääke tai solubiologian ja geenimanipulaation ymmärryksemme kehittyy tasolle, jossa vahingolliset mutaatiot pystytään estämään. Sitä odotellessa joudumme elämään näillä ehdoilla. Potilaina ja heidän puolisoinaan.

Mitä siis jää? Kaikkia hoitojen vaikutuksia ei aina voi ylittää, mutta jospa niitä voisi ohittaa. Kauneudella on monet kasvot ja niistä voi löytää rohkeasti uusia puolia olemukseensa. Kauneus on itsevarmuutta ja itsevarmuus on seksikästä. Seksi tapahtuu lopulta korvien välissä. Sairauden ei tarvitse riistää itsevarmuuttasi, ei painaa katsettasi alas, ei estää meikkausta, ei hallita pukeutumistasi, ei kadottaa flirttiä ja vihjailuja! Elämä on valintoja. Henkinen yhteys ja vuorovaikutus lisää läheisyyttä ja kumppanuutta parisuhteessa. Kädellä ja kosketuksella on valtava voima. Meille kädestä pitämisellä on aina ollut erityinen merkitys ja usein viimeiseksi illalla kätemme hakeutuvat pimeydessä sanatta yhteen.

Terveyttä, lohtua, rakkautta sekä mahdollisimman ilon ja onnen täyttämää elämää meille kaikille, niin pitkään kuin osaksemme on suotu.

Aksu